— Herra paroni, sanoi hän, minun ei tarvitse toistaa ensimmäistä ehdotustani, mutta teidän pitäisi nyt ymmärtää, että mitä vilpittömin mielenkiinto, jota tunnen perhettänne kohtaan, on saattanut minut tekemään sen. Minä olen valmis unohtamaan väärinkäsityksen, jonka perusteita minun täytyy kunnioittaa, ja minä ojennan vielä kerran käteni sovintoon, niinkuin kahden ritarin kesken sopii.

Eversti tulistui.

— Kahden ritarin! toisti hän kääntyen Lithaun puoleen. — Tuo mies on, toden totta, hävytön. Minä heitin hänet ulos ovesta, kun hän uskalsi ehdottaa, että hän ostaisi neiti Littowin mitättömällä miljoonalla, ja sen sijaan, että olisi lävistänyt minut miekalla, kuten jokainen aatelismies olisi hänen asemassaan tehnyt — jos aatelismies olisi voinut alentua tekemään semmoista tarjousta — sen sijaan hän tulee vielä kerran, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja tarjoaa minulle kätensä muka sovintoon! Hänkö ritari! Tiedättekö, herra arkkitehti, mitä hän tarkoittaa sovinnolla? Hän on varma siitä, että kun hän on riistänyt minulta viimeisen leipäpalani, minä epäilemättä ilomielin alennun sanomaan häntä vävykseni — uhraamaan lapseni kurjalle kaupustelijalle, joka on ostanut aatelisvaakunan ja kreivinnimen muutamalla sadalla tukaatilla joltakin jalkavaimojensa elättämiseen rahaa tarvitsevalta saksalaiselta pikkuruhtinaalta. Ja tuommoinen lakeija, joka kantaa nimeään kuin palvelijan pukua, saamatta siitä muuta kuin ulkonaisen kiillon, sanoo itseään ritariksi!

Kreivi lähestyi varovasti ovea. Hän oli nähtävästi ampunut sivu ja mietiskeli ajoissa pakoa. Mutta Lithau, joka jo hetkisen oli tarkoin tarkastellut häntä, astui silloin päättävästi väliin ja sulki paluutien.

— Herra paronin luvalla rohkenen kysyä tältä mieheltä, joka sanoo itseään kreivi Spiegelbergiksi, onko hän itse kyhännyt Danzigin maistraatin sinetin ja allekirjoitukset, vai onko hän teettänyt tuon todistuksen Homburgin pelipankissa.

Kreivi koetti turhaan säilyttää oivallista malttiaan.

— Herra, huudahti hän, luuletteko rankaisematta saavanne herjata minun laistani miestä?

— Teidänkö laistanne miestä! toisti arkkitehti halveksivasti. Jo on teidän aika heittää naamarinne, herra Spiegelberg. Jo ensi kerran katsahtaessani teihin heräsi minussa hämäriä muistoja eräästä seikkailijasta, jonka sattumalta näin matkoillani neljä vuotta sitten. Nyt olen täysin varma, etten ole erehtynyt. Teillä ei ollut siihen aikaan kreivin nimeä, herra Spiegelberg; te olette samannimisen kreivin nuorin poika, olette saanut hyvän kasvatuksen ja palvelitte Grodnon husaarirykmentissä, mutta te turmelitte nimenne, kumppaninne pakotti teidät ottamaan eron, kun petitte pelissä…

— Mitä uskallatte…

— Kohta pääsen loppuun. Siitä pitäen olette ollut ammattipeluri, kurja onnenonkija, jolle entiseltä uralta jäi vain ylhäinen kerskailu ja joka vaihtelun vuoksi matkusteli Frankfurtin arpalippujen kaupittelijana. Kas siinä on teidän todellinen suhteenne Geldernin kauppahuoneeseen; mutta te tahdoitte käyttää sitä eduksenne ja korjata asianne loistavalla naimiskaupalla. Taaskin olette pelannut väärin, sehän onkin teidän ammattinne, mutta tällä kertaa olette hävinnyt.