— Minun on sääli vanhaa kapinetta, virkkoi eversti. Niinkauan kuin muistan, on se tuossa kenenkään häiritsemättä seisonut ja nauttinut etuoikeuksiaan kuin se olisi perheen jäsen. Mutta se ei saa olla mikään lohikäärme, joka kätkee salaisia aarteita herransa vahingoksi.
— Jospa hän tietäisi, mitä siinä on ollut! ajatteli Lithau, ja hänen sydämensä sykki kiivaasti.
— Niin tosiaankin, hyvä herra arkkitehti — odottakaa vähäisen, seppä! — muistuupa jotakin mieleeni. Te ette ole vielä sanonut, mitenkä yksin te kaikista Linnaisten asukkaista olette päässyt lohikäärmeen kätköä tarkastamaan. Jos tiedätte taikasauvan niin voimallisen, että sillä pihdeittä ja sorkkaraudatta pääsee lohikäärmeen luolaan, niin olisi se minusta hyvin mieluista. Olette vaiti? Liittyisikö tämä kaappi ehkä jollakin tavoin tämän Viheriän kamarin kuuluisaan kummitteluun?
— En saata kieltää, että se on minun luuloni, vastasi Lithau hymyillen.
— Siinäpä vielä syy lisää loihtia lohikäärme esiin, vaikkapa se täytyisi tehdä terävällä teräksellä. Mutta mitä näen. Isoisäni suuri sapeli on vedetty huotrastaan ja kiilloitettu niin, etten koskaan ole nähnyt sitä sellaisena! Holming … mitä hullutuksia sinä olet tehnyt, vanha narri?
Holming vakuutti mieluummin koskevansa hehkuvaan rautaan kuin siihen jaloon aseeseen, ja hän saattoi vielä vähemmän käsittää, kuka oli uskaltanut tehdä sen, kun kamari oli ollut suljettuna ja hänellä, Holmingilla, oli ollut avain aina siitä asti, kun prefehti makasi huoneessa.
— Se, joka on kiilloittanut miekan, sanokoon nimensä, jos sen hyväksi näkee, mutta ei sitä ole varsin vaikeata arvata, mutisi vanha palvelija katsahtaen arasti ympärilleen, vaikka olikin valoisa päivä.
Eversti tuskin kuuli hänen pakinaansa. Hän oli ottanut seinältä puolalaisen sapelin ja tarkasteli kallista muistoa nähtävästi siihen mieltyneenä.
— Tässä — sanoi hän — on kantaisäni nimi Jagiel, jonka hän kasteessa sai herransa ja suuriruhtinaansa mukaan. Se oli ennen vain puoleksi näkyvissä; nyt erottaa sen aivan selvästi terään piirrettynä. Ja tässä — kaksitoista nuolta toisella puolen … kummallista! Minä en ole koskaan ennen huomannut niitä. Teidän tulee tietää, nuori vieraani, että nämä nuolet liittyvät erääseen sukutaruun; minä ehkä toiste kerron sen, jos se huvittaa teitä. Holming, pöllö, kuka on kirkastanut sapelin?
— Armollisen paronin pitäisi arvata hänen nimensä, vastasi hovimestari vääntäen hyvin naurettavasti suutaan, minkä tuli tehdä vastaus leikillisen tapaiseksi, mutta mistä kyllin selvään näkyi, että sanojalla oli toinen ajatus asiasta.