— En ymmärrä teitä, vastasi tyttö katsahtaen pelokkaasti ja kysyvästi häneen.
— Jos katsotte minun ansaitsevan luottamuksenne, niin ette saa myöskään kieltäytyä ottamasta vastaan minun luottamustani. Näettekö kuusta ja koivua tuolla rinteellä. Niitä voisi luulla yhtä korkeiksi, ja niin ne ovatkin. Ja kuitenkin ovat kuusen juuret syvällä alhossa ja koivu kasvaa korkealla, päivänpaisteisella rinteellä. Pidättekö kuusta liian rohkeana, jos se rakastaa koivua?
— Ne ovat niin erilaiset, herra…
— Juuri sentähden, näettekö, juuri sentähden. Kaukana täältä on tyttö, jota minä rakastan. Hän on vaaleaverinen.
Triste-Ruban vapisi. Hän oli tummaverinen.
— Hän on vaalea kuin vihreä keväinen koivu, ja hän kasvaa kunnaalla päivänpaisteessa, ja minä olen syntynyt syvällä laakson varjossa. Minä annan arvoa teidän mielipiteellenne, hyvä neiti. Sanokaa, onko rikos kohottaa katseensa aurinkoon?
— Enhän minä tiedä sitä, hyvä herra. Tehkää mielenne mukaan!
Eikä tyttöparka voinut, vaikka olisi kuinka koettanut, pidättää kyyneleitä, jotka valuivat pitkin hänen poskiaan. Salatakseen niitä hän käänsi päänsä toisaanne ja oli syventyvinään ihailemaan tuon suuren järven rannoilla olevia ihania seutuja, järven, jonka ulappa ulottui Linnaisista Syrjänkoskelle. Lithau oli siksi hienotunteinen, ettei häirinnyt häntä. Vain silloin tällöin hän virkahti jonkin ystävällisen sanan, selitellen suuren pohjolan luonnon salaisuuksia, ja niin kunnioittavainen, niin miltei veljellinen oli hänen äänensä hänen puheenaihetta vaihtaessaan, että hänen seuralaisensa oli vieläkin hetkisen epätietoinen siitä, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Ehkäpä hän odotti, että aikaisempi oli vain sukkela käänne, jonka avulla pääsisi vaaleaverisestä tummaveriseen. Mutta kun hänen odotuksensa oli turhaa, selvisi hänelle lopulta tarkoitus kokonaan, ja silloin vaihtui hänen etelämainen tulisuutensa kuin itsepäisen lapsen kiivaus kyynelistä pistosanoihin ja pistosanoista taas kyyneliin. Kaikki muuttui nyt hänen silmissään inhoittavaksi, maisemat olivat ikäviä ja yksitoikkoisia, taivas oli harmaa, kylmyys kiusallinen ja kaikki pohjolan asukkaat vielä kiusallisempia. Mutta Lithau ei muuttanut kasvojensa ilmettä eikä ääntään, ei ollut mitään huomaavinaan ja jatkoi vain puhettaan metsästä ja järvistä. Sillä välin hän ajoi yli kivien ja kantojen monta kertaa suuren kuomireen ohitse; retki oli hengenvaarallinen, mutta huima varsa tunsi hänen voimakkaan käsivartensa ja totteli pienintäkin ohjasten käskyä. Siten saavuttiin onnellisesti Syrjänkoskelle, matkan jälkeen, joka "rakastuneista" tuntui ainakin kahdeksan peninkulman pituiselta.
Rosengren seisoi tuloportilla tilaisuutta varten paikkaillussa puvussa, kukon sulka hatussa ja kapteenin vanhat saappaat jalassa, varret polviin asti vedettyinä. Piha oli koristettu kuusilla ja rappeutuneet portaat katajanoksilla. Siinäpä oli jo kapteeni Winterloo itsekin univormuun puettuna auttamassa sievästi neitejä reestä, kun taas arkkitehti tarjosi käsivartensa hylätylle lemmitylleen. Hovineuvoksetar katsoi soveliaisuuden vaativan, että hän oli eteisessä vastassa vieraitaan ja kursaili loppumatta ovella, kunnes kaikki vapaasukuiset olivat asianmukaisesti saapuneet saliin. Vain arkkitehti ja hänen naisensa olivat vielä kenenkään huomaamatta portailla. Triste-Ruban valitteli, etteivät hänen silmänsä sietäneet lumen loistoa, ja viipyi muutaman silmänräpäyksen kostuttaakseen niitä hajuvedellä.