Kun hovineuvoksetar Winterloolle juolahti mieleen hyvä ajatus comme il faut, upeilla päivällisillä haihduttaa epäedullinen muisto poikansa, kapteenin, viimeisestä urheudesta Linnaisissa, otti hän edeltäkäsin Eusebiukseltansa juhlallisen lupauksen, että hän sinä päivänä oli peloton ja moitteeton ritari.
— Muista — varoitti hän — että olet Winterloo, äitisi puolelta Ahlekors, ja että sinusta itsestäsi riippuu, pääsetkö Littowin perheen jäseneksi.
Kapteeni lupasi sanoin ja kättä lyöden; mutta itsekseen hän päätti olla paljon parempikin kuin äiti toivoi.
Ja niin saivat vasikat ja porsaat astuskella Syrjänkoskella teurastuspenkkiin, ja läheisestä herraskartanosta, Virolasta, kutsuttiin vanha ontuva luutnantti von Weder ja hänen yhtä vanha sisarensa, neiti Renata, Littowien seuraksi. Mutta ei oltu Lukkilan kylän Lorusta, ruununvouti Hirmusta, nimismies Grönforsista eikä edes rovasti Malistakaan katsottu kyllin arvokkaiksi pääsemään seuraan — mikä seudun aatelittomien ylhäisten halveksiminen tuli sittemmin kapteeni Winterloolle hyvin kalliiksi.
Syrjänkoski ja Winterloot olivat näihin hienoihin päivällisiin käyttäneet kaikki voimansa, saadakseen aikaan sellaisen loiston, mikä himmentäisi kaikkien pahain kielten kuiskutukset heidän kohdakkoin tapahtuvasta häviöstään. Wederiläisiltä oli lainattu korkeat, hopeiset kynttilänjalat; paras hevonen oli juossut kaupunkiin muuttuakseen viineiksi ja mausteiksi. Saliin oli pantu kuusia rikkinäisten seinäpaperien peitteeksi; matot oli otettu kaupungista purkamiskaupalla, ja lukkarin väeltä oli lainattu juhlapuvut "kamarineitsyeille", jotka edellisenä päivänä olivat olleet vain viattomia palvelijattaria, mutta joilla nyt näkyi olevan valkoiset esiliinat edessä, kiiltokaulukset kaulassa ja kammat hiuksissa. Mamseli Nylanderin kokkikirjaa oli tutkisteltu viikon aikaa kuin parasta hienon ruoanlaittamisen neuvojaa hovineuvoksettaren vähän hataroituneen muistin elvykkeeksi. Kelpo rouvalla oli yllään sama keltainen silkkihame, joka tehtiin viisikolmatta vuotta sitten suuriin keisari Aleksanterille ja Ruotsin perintöprinssille pidettyihin tanssiaisiin.
Koska paikat päivällispöydässä olivat tarkoin määrätyt kullekin arvon ja sukuperän mukaan, niin oli aivan luonnollista, että arkkitehti Lithau joutui vaatimattomasti istumaan naisensa, opettajattaren, neiti Triste-Rubanin viereen. Mutta siitä pöytäpaikasta, vaikka se ehkä muutamia tunteja aikaisemmin olisi ollut hänestä hyvin kiusallinen, ei hän nyt ollut millänsäkään. Hän oli lujasti päättänyt kohta murskata kaikki nuo pienet ennakkoluulot ja hymyili entiselle tukalalle pulalleen. Toisinaan hän luuli huomaavansa, että Ringan katse etsi häntä, mutta hän ei antanut sen häiritä itseään. Triste-Ruban raukka koetti kostaa kärsimänsä tappion, milloin osoittaen teeskenneltyä välinpitämättömyyttä, milloin purevaa ivaa. Arkkitehtiin ei pystynyt mikään; hän odotti aikaansa ja oli niin levollinen, niin ujostelematon kuin ei olisi mitään tapahtunut.
Jo oli onnellisesti päästy porsaan- ja vasikanpaisteista, kun kapteeni Winterloo huomattavan juhlallisesti pyyhki viiksiänsä ja nousi puhumaan. Hovineuvoksettaren sydän sykki kuuluvasti. Totta puhuen hän odotti, kuten kaikki muutkin, kapteeni Eusebiuksen kaunopuheisuudesta joko lyhyttä lorua tai pitkää tyhmyyttä. Mutta lopusta näkyi, että kapteenilla oli toisinaan älykkäitä mieleenjohtumia.
Iloisena ja punakkana hän tarttui lasiinsa ja esitti aivan lyhyesti arvokkaiden vieraittensa maljan.
— Mutta — sanoi hän — tänään on niin suuri kunnia tapahtunut Syrjänkoskelle, että tätä päivää, kissa vieköön, muistelevat lapsemme ja lastemmekin lapset. Hyvä herrasväki, me vietämme tänään Waterloon taistelun muistoa — minä muistelen, että se tapahtui keskikesällä, mutta samantekevä, ovathan kaikki päivät yhtä hyviä kunnian niittämiseen. Otaksukaa, että minä olen Napoleon; kiitän nöyrimmästi, kuka hemmetissä on sanonut, etten minä voisi olla Napoleon? Pyydän naisilta anteeksi, että kirosin, mutta se ei, tuhat tulimmaista, enää toiste tapahdu. Mitä aioinkaan nyt taas sanoa lapsista ja lapsenlapsista? Niin, minun piti kaikkein nöyrimmästi omistaa malja armolliselle serkulleni, neiti Ringalle, joka keksi Waterloon taistelun, ja selittää — hm, hm — että hän voitti siinä ja että minä luovun aseista — hm, hm — äiti kulta on niin kuumissaan, juokaa lasi samppanjaa Waterloon kunniaksi! Mutta palatakseni taisteluun, niin vakuutan minä, Eusebius Winterloo, täten aatelisen vaakunani kautta, että minä annan Syrjänkosken senkin lemmolle (ai perhana, nyt kirosin taaskin) ja nimitän neiti Ringan kunniaksi suuren herraskartanoni tästälähin Waterlooksi, ja jos henkikirjuri murisee, on hän, niin totta kuin minulla on espanjanruokoinen keppi, saava siitä selkäänsä. Siis, armollinen herrasväki, kapteeni Winterloo, Waterloon herra, vieritteleikse tomussa neiti Ringan jalkojen juuressa ja juo hänen maljansa, eläköön!
— Eläköön! sanon minä — toisti kunnon kapteeni, kun vieraat hämillään vain nimeksi maistoivat laseistaan eivätkä yhtyneet riemuhuutoon — eläköön… Rosengren vetelys, esiin ilvekuva!