Viimeiset sanat käänsivät seuran huomion jotakuinkin odottamatta Rosengreniin, joka salin päässä koki kaikin voimin kiskoa ylös vastahakoista ja siihen asti kuusien peitossa ollutta esirippua. Se onnistui viimein, ja kas, seuran huviksi näkyi kuultokuva, paksuvartaloinen kruunupäinen mies polvillaan pitkän, hontelon ja siveellisen naisen edessä, joka oikealla kädellään ojensi hänelle tavattoman suurta seppelettä ja näytti hirveän pitkällä vasemmalla kädellään tarttuvan polvistuvan miehen kaulukseen. Kapteeni Winterloo oli ylen ihastuksissaan sukkelasta yllätyksestä, jota ei edes hovineuvoksetarkaan näyttänyt aavistavan, ja otti itse vaivakseen selittää kuvan hieman vaikeatajuista merkitystä.
— Ajatus on minun, vaikka minä itse sanon, mutta taulun maalasi Partanen, pitäjän maalari, joka on nuorena ollut kisällinä Viipurissa. Tuo sankari on keisari Napoleon, senhän herrasväki kai ymmärtänee; hän on hieman tanakka, kuten minäkin, ja tuo armollinen neiti on voiton jumalatar, joka antaa hänelle palkinnoksi myrttiseppeleen ja sanoo hänelle: suuri Napoleon, sinä olet vankini, mutta sitä et, lempo vie, ole katuva!
Niin sanoen kapteeni iski tarkoittavasti silmää Ringa neidille, joka samassa taas oli tulvillaan entistä veitikkamaisuuttaan ja selitti, että serkku Waterloo ja Napoleon olivat niin toisensa näköisiä kuin kaksi marjaa; mieheltä puuttui vain historiallinen hännystakki ja sotainen katse. Mutta voiton jumalattaren selkä oli jonkinverran liian pitkä.
— Hän kasvaa, armollinen serkkuni, hän kasvaa pelkistä voitoista, kuten muut nuoret naiset kasvavat rieskamaidosta ja mannaryynipuurosta. Hän kasvaa vielä sittenkin, kun hänestä on tullut rouva!
Seura ihaili yksimielisesti onnistunutta laitetta ja vahvisti vakuutuksensa kahvikupilla. Vain hovineuvoksettaren levottomista kursailuista ja alati onnistumattomista kokeista saada kapteenin suorasukaiset kohteliaisuudet hieman hienommiksi saattoi aavistaa, että hän itsekseen toivoi koko päivälliset kaikkine vieraineen Napoleonin mukana S:t Helenan saarelle.
Lithausta alkoi lopulta sisässä tuntua liian tukahduttavalta. Hänen täytyi koota ajatuksensa tehtävään päätökseen. Käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin seura hajaantui sivuhuoneisiin, hän otti ylleen päällystakkinsa ja meni ulos.
Päivälliset olivat kestäneet hyvinkin kolme tuntia, ja oli jo kauan aikaa ollut pimeä. Talvi oli sinä vuonna aikainen ja ankara, illalla oli alkanut pyryttää miltei yhtä kovasti kuin jokin aika sitten, kun lumituisku peitti Linnaisten jään ja keskeytti Ringan luistinretken. Siinä muistossa ei ollut mitään vastenmielistä. Pyry pieksi raikkaana ja viileänä nuorukaisen polttavia poskia, hän nautti siitä ja lähti, pitäen samantekevänä, mihin kulkisi, astelemaan ensi polkua, minkä hän pimeässä tapasi.
Pian nousi polku korkealle, metsäiselle harjulle, joka oli lähellä kartanoa Syrjänkosken puoleisena järven rajamuurina ja erottajana pohjoisempana olevista vesistä. Koska ne olivat korkeammalla, oli kapea joki uurtanut itselleen tien harjussa olevaa rotkoa myöten ja syöksyi alempana sijaitsevaan järveen pienenä, mutta kuohuvaisena putouksena, mistä Syrjänkoski oli saanut nimensä. Pakkanen ei ollut vielä voittanut koskea; selvästi kuului sen kohina talvi-illan myrskyssä, näkyipä vielä lumen himmeässä heijastuksessa veden välkkyminen kinosten keskellä, jotka peittivät kosken vastaisen rannan.
Maisema, vaikka se olikin synkkä ja myrskyinen, miellytti Lithauta. Hän nousi harjanteen korkeimmalle harjalle ja kuunteli mielihyvin tuulen huminaa korkeissa hongissa. Luonnon jylhä suuruus herätti vastakaikua hänen rinnassaan, samalla kuin tuo elämä, elämä siinä seurassa, josta hän juuri oli lähtenyt, näytti hänestä pieneltä, mitättömältä.
— Aateli? sanoi hän itsekseen. — Mitä onkaan Suomen aateli tähän aikaan? Mitä suuria pyrintöjä se harrastaa eturivissä käyden? Mitkä suuret ajatukset oikeuttavat sen etusijan meidän muiden rinnalla? Mitä hedelmiä, muita jalompia, versoo noiden vanhentuneiden vaakunakilpien juuresta? Mitä urotöitä, kaikkien muiden urotöitä loistavampia on kerran piirrettävä sen hautapatsaisiin? Mitä on Suomen aateli?… Mitä se on ollut, tietää jokainen koulupoika, mutta mitä se on, sitä en toden totta voi käsittää.