Luutnantti von Weder, avulias mies, pyysi Winterlooeja luokseen Virolaan, jonne oli tuskin puolta peninkulmaa, mutta hovineuvoksetar oli niin syvästi loukkautunut, ettei hän saattanut ottaa tarjousta vastaan, vaan päätti lähteä Littowien kanssa Linnaisiin, vaikka sinne olikin pitempi matka. Naiset saivat tyytyä lähimmistä talonpoikaistaloista lainattuihin turkkeihin, koska heidän päällysvaatteensa olivat palaneet, ja niin varustauduttiin lähtemään.

Mutta tuli vielä uusi pulma eteen. Paroni Littowin suuri kuomireki oli palanut vaunuvajassa, johon se aivan tarpeettomasti oli työnnetty, ja herrasväen oli pakko jakautua pienempiin rekiin. Mukavimpaan, mitä oli jäljellä, sijoitettiin hovineuvoksetar ja neiti Anna, ja eversti rupesi heidän ajajakseen. Peläten jättää Ringaa kapteeni Winteerloon raakojen kohteliaisuuksien alaiseksi eversti määräsi tällä kertaa kapteenin suojelemaan Triste-Rubania eikä ollut kuulevinaankaan hämmästyneen ritarin häikäilemätöntä vastustelemista: mitä p—a minä teen ranskalaisella mamselilla?

— Kuulkaas, appivaari, eiköhän soveltuisi paremmin, että minä saisin Ringa serkun osakseni? Hyvä, rakas appivaari, minä pitelisin häntä varovasti kuin mämmirovetta, jatkoi kapteeni hyvin tyytymättömänä saamaansa osaan.

— Anna mennä, serkku Winterloo, hevoset käyvät levottomiksi ja neiti
Triste-Ruban pelkää, että ne pillastuvat! huusi eversti kiirehtien.

— Pelkää, että ne pillastuvat! mutisi Winterloo suuttuneena. Kyllä minä, lempo vie, opetan hänet pillastumaan!

Ja sitten hän lyödä läimäytti hevosta koko voimallaan ja hävisi lumipyryyn onnettomine naisineen, jonka kova kohtalo siten saattoi toiselta hyvältä rekiretkikumppanilta toiselle, ojasta allikkoon.

Aivan vastoin odotusta Lithau sai siis Ringan osakseen. Pikku neiti näytti sangen hauskan näköiseltä mustassa, lumisessa lammasnahkaturkissaan ja hyppäsi iloisesti kapeaan talonpoikaisrekeen, ja arkkitehti istuutui hänen viereensä.

— Meidän kohtalomme näyttää olevan vain harhailla pyryssä, huomautti
Ringa hämillään, mikä sopi hänelle mainiosti.

— Ja kuitenkin päästä onnellisesti satamaan, vastasi arkkitehti, antaen hevosen juosta aivan lähellä everstin rekeä. — Linnaisten päivänpaiste ei olisi puoleksikaan niin kaunis, ellei se paistaisi pilvisen ilman jälkeen, lisäsi hän. Hyvät tähdet valaisevat Ringa neidin polkuja.

— Jospa meillä sentään olisi Mefisto mukanamme! Minä pelkään, että eksymme pyryssä.