— Minä en voi käsittää, mikä sovelluttaminen…
— Herra paronin valistunut avomielisyys on suonut minun olla yhtä avomielinen. No siis: onko herra paroni kerran tyttäriään kihlatessaan toimiva saman perinnäisen määrätietoisuuden mukaan, johon herra paronin mielipiteet perustuvat tässä asiassa — asiassa, mistä minä äsken sain kunnian lausua omat mielipiteeni.
— Minun on myönnettävä, hyvä herra Lithau, että se kysymys todellakin on minusta hieman odottamaton. Voin vastata siihen vain, että menettelyni siinä, kuten muussakin, on oleva periaatteitteni mukainen.
— Ja kuuluuko niihin periaatteisiin, ettette koskaan aio kunnioittaa aatelitonta miestä, olipa hän ken hyvänsä, antamalla hänelle vaimoksi toisen Littowin-neideistä?
— Herra arkkitehdin kysymys on todellakin suora. Mutta en näe kuitenkaan mitään syytä vastata siihen. Tyttäreni, herra arkkitehti, eivät ole mitään keskustelunaiheita.
— Eivät olekaan, herra paroni; mutta kun tein kysymyksen, joka saattaa näyttää odottamattomalta, niin tein sen pyytääkseni herra paronin suostumusta siihen, että saisin koettaa ansaita neiti Littowin vaimokseni.
Eversti puri huultaan. Niin varmaa, lujaa, avomielistä puhetapaa hän ei ollut odottanut nuorelta mieheltä, joka olematta suurta sukua tai korkea-arvoinen tai rikas, uskalsi tavoitella liittoa erään ylhäissukuisimman perheen kanssa, mitä maassa oli.
— Herra Lithau — sanoi hän vähän epäröityään ja ehkä tietämättään lausuen aatelittoman nimen hieman omituisella tavalla — minä olisin mieluummin toivonut, ettei mies, jota pidän kunniassa — sallikaa sanoa ystävänäni — olisi saattanut minua tukalaan asemaan, jossa minun täytyy sanoa tuntuvan arveluttavalta…
— Älkää jatkako, herra paroni, minä pyydän (ja paperit polttivat arkkitehdin taskussa). Älkää puhuko arveluttavasta, kun on ihmisarvo punnittavana! Minä en ole siksi rohkea, että pyytäisin herra paronin varmaa suostumusta — enhän tiedä, olenko edes niin onnellinen, että saisin hänen suostumuksensa, josta onneni riippuu. Minä pyydän vain lupaa saada koettaa ansaita sen. Linnaisten vieraanvaraisuus on minusta siksi kallis, etten ilman herra paronin lupaa uskaltaisi toivoa sellaista, mikä minun asemassani on tavallisuudesta poikkeavaa.
Eversti muisti sanat, jotka Ringa oli lausunut, kun Anna hylkäsi kreivi Spiegelbergin tarjouksen: "sillä hän rakastaa toista", ja hän oli varma siitä, että arkkitehdin rakkaus kohdistui hänen vanhempaan tyttäreensä.