— No kunniani kautta, johan Mirabeau on noussut vähän päähämme; siinä ovat nyt seuraukset 1789:n vuoden rypäleistä. Aateluus, hyvä herra Lithau, perustuu samalle pohjalle kuin lainmukainen yksinvalta. Sillä on pysyväinen, kieltämätön oikeusperuste kaikkien sattuman oikkujen ja mielipiteiden vaihtelun varalle, jotka järkyttävät muita yhteiskunnan jäseniä. Aatelisto myöntää nyt kyllä kenen hyvänsä voivan nousta yhtä korkealle; mutta kaikkien muiden etuudet ovat tosiasioita, sattumia; aateliston etuus on periaate, voilà tout, siinä kaikki!
21. KIUSAUS.
Sanat "hyvä herra Lithau" tuntuivat arkkitehdistä kopeilevammilta kuin hänen silloinen kiihoittunut mielensä saattoi kärsivällisesti sietää. Hän jatkoi sentähden vähän kiihkeämmin, mutta kuitenkin samaan kunnioittavaan tapaan:
— Jos mikään on sattumaa, herra paroni, niin ovat ainakin syntyperää koskevat etuudet satunnaisia. Ainoana todellisesti pysyvänä periaatteena, jonka lainmukainen perustuslaillinen yksinvaltakin nykyjään hyväksyy, ovat kunkin omat mieskohtaiset ansiot…
— Oh, oh, nuori ystäväni, olemmeko jo niin pitkällä? Niin nopeasti ja huomaamatta siirrymme Mirabeausta Camille Desmoulinsiin, sitten edelleen Dantoniin, Marat'han, Robespierreen, kunnes pysähdymme sanskylotteihin, hurjimpiin kumouksen harrastajiin. Yksilön mieskohtaisista ansioista on vain askel kansanvaltaan ja tasavaltaan.
— Minä en ole tasavaltalainen, herra paroni, vielä vähemmin jakobiini. Minä kunnioitan suuresti aatelia sukuperintönä, kunniakkaan nimen laillisena perintöoikeutena. Minä uskallan vain epäillä sen pysymistä valtiolaitoksena ja sen muista kansalaisista eristettyä asemaa.
— Hyvä, herra Lithau, pitäkäämme toistemme vakaumusta kunniassa, älkäämme kiistelkö laitoksesta, joka meittäkin käy määrättyä kulkuansa vuosisatain halki. Enfin, no niin, vielähän meillä on vähän jäljellä 1789:n vuoden viinistä; älköön se estäkö meitä siirtymästä omaan aikaamme ja aineeseemme. Arkkitehdillähän oli vielä jotakin sanottavaa piirustuksista, eikö niin?
— Piirustukset olen selitellyt niin yksityiskohtaisesti kuin olen kyennyt; minulla ei ole siinä suhteessa enää mitään lisättävää. Se aihe, jonka tähden pyysin saada puhua kanssanne kahden kesken, herra paroni, koskee hyvin läheisesti meidän hieman erilaisia mielipiteitämme aateliston asemasta meidän aikanamme.
— Kuinka? Eihän arkkitehti vain aikone kirjoittaa kirjaa siitä?
— Minä en ole koskaan tuntenut halua saavuttaa kunniaa esittämällä kirjallisesti yhteiskuntaoppeja, mutta kyllä sovelluttamalla niitä käytäntöön.