Eversti nauroi.
— Niin, toden totta, jos tämä viini olisi ranskalaista eikä saksalaista, ei sitä pitäisi olla minun kellarissani. Kun nämä rypäleet kypsyivät, kumosi Ranskan kansalliskokous aateliston etuoikeudet. Onpa jo aika tehdä niin vaaralliset periaatteet vahingottomiksi ja tyhjentää pullo.
Arkkitehtikin hymyili.
— Jos niin helposti saataisiin 1789:n vuoden periaatteet hävitetyiksi, luopuisi moni herra ja jalosukuisuus raittiudesta.
— Meidän aikamme, hyvä herra arkkitehti, on omaksunut, mitä 1789:llä oli hyvää ja järjellistä, mutta karkoittanut muun kansanvillitsijäin harhakuvittelujen joukkoon. Aatelisto on meidän päivinämme luopunut siitä mielettömästä vaatimuksestaan, että se olisi kaikki kaikessa, mutta sillä on vielä jäljellä kohtuullinen toivo, ettei sitä silti panna aivan mitättömäksi.
— Suokaa anteeksi, herra paroni, että teen kysymyksen, joka voinee näyttää liiankin suoralta minun asemassani: mitä on aatelisto meidän päivinämme?
— Suoruus suoruudesta: aatelisto on meidän päivinämme valtakunnan ensimmäinen sääty, sen kunniakkaimpain muistojen ja sen historiallisten perintötapojen kilvenkantaja.
— Mutta mitä on sääty, joka ei koskaan esiinny säätynä eduskunnassa? Suomessahan, herra paroni, täytyy sen säätynä olemisen olla jo unohduksissa.[23]
— Sääty on jäljellä perustuslaissamme, ja sillä on ritarihuone.
— De jure, lain sanan mukaan. Aatelisto katsoo kuitenkin, kuten herra paroni aivan oikein huomautti, itseänsä etusijassa historiallisten perintötapojen kannattajaksi. Mitkä ovat nuo perintötavat? Ne eivät muodosta säätyä eivätkä yhteisöä, ne ovat koko meidän hallitusmuotomme, koko sivistyksemme, lakimme, yhteiskuntalaitoksemme, tapamme. Niin kauan kuin aatelisto yksin kannatti niitä kaikkia — valtiota, yhteiskuntaa, sivistystä, lainlaadintaa, säädyllisiä tapoja — niin kauan aatelisto oli todellakin historiallisten perintötapojen kilvenkantaja, kieltämätön todellisuus ja välttämätön valtion ja sivistyksen elinehto. Nyt, herra paroni, on se kunnia aateliston ja kaikkien säätyluokkien yhteinen kunnia.