— Mefisto, sanoi Ringa, seuraa herra Lithauta!
Koira katsoi häneen kysyvästi suurilla, viisailla silmillään.
— Seuraa herra Lithauta, ole hänen luonaan tänä yönä ja valvo, kun hän nukkuu!
Mefisto heilutti häntäänsä merkiksi, että se ymmärsi, ja seurasi
Lithauta.
— Tyttö on viisaampi kuin kumpikaan meistä, sanoi eversti hymyillen.
Olisipa arkkitehdillä ensi yönä ollut Mefisto liittolaisena, niin
epäilen, olisiko mikään kummitus uskaltanut hyökätä asemanne kimppuun.
Se saa todellakin olla tänä yönä etuvartijana.
Seura hajosi. Kohta sen jälkeen olivat eversti, paroni Littow ja arkkitehti Lithau äsken sytytetyn pystyvalkean ääressä Viheriässä kamarissa. Heidän jalkainsa juuressa loikoi Mefisto, mukavasti ojennellen itseään tulen lämpimässä, ja heidän välillään oli pieni pöytä ja sillä vanhaa reininviiniä ja kaksi viheriätä lasia.
— Viini — sanoi eversti — on isävainajani kellarista otettua, ja siinä on vuosiluku 1789. Se on vallankumouksellista, mutta siinä on voimaa, pullossa on Ruotsin akatemian mielilauselma: neroa ja makua.
— Viini on hyvää. Se on kuningasmielistä eikä vielä tasavaltalaista.
Se on Mirabeau eikä vielä Robespierre.
— Onneksi ei; mutta Mirabeaukin on mennyt monelle päähän.
— Ja Ranskan aateliston jalkoihin.