— Eusebius! Muista, että olemme puilla paljailla!
— Siitä viisi, niinhän olisi käynyt kuitenkin jonakin päivänä. Mutta odottakaas, minä olen tehnyt kaupan. No, äiti kyllä saa vielä kuulla sen aikanansa. Nyt olen janoissani kuin lukkari hautajaisissa.
Linnaisten autiohkot salit eivät olleet koskaan tuntuneet vieraista niin lämpöisiltä ja miellyttäviltä kuin nyt pyryisen matkan jälkeen. Eversti pakotti kaikki, naisetkin, heti juomaan lasillisen punssia lääkkeeksi vilustumista vastaan, ja sitten seura hajaantui puoleksi tunniksi muuttamaan vaatteita, sillä kaikki olivat nokisia ja märkiä Syrjänkosken retkestä.
Kotvasen kuluttua kokoonnuttiin taas teepöydän ääreen kaikki hilpein mielin, kuten on tavallista, kun on suoriuduttu jostakin oudosta tapahtumasta. Kapteeni oli ylen määrin iloinen ja naureskeli alinomaa salaperäisille viittauksilleen, joita ei kukaan ymmärtänyt. Hovineuvoksettareen koski päivän tappio enimmän, mutta jollakin tavoin lohdutti häntä kuitenkin kaikkien niiden kaunisten kapineiden ja tavarain luetteleminen ja kuvaaminen, jotka olivat joutuneet tuhon omaksi Syrjänkoskella, kaikki suvun vanhat hopeat, kaikki suvun vanhat jalokivikoristukset hän mainitsi, kertoili suuresta liinavaatevarastosta ja kallisarvoisesta Diana-puvusta, jota hänen äitinsä, syntyjään Baggehufvud, oli käyttänyt eräissä naamiaisissa Haagassa Kustaa III:n aikana — puhumattakaan hienosta illallisesta, joka oli palanut keittiössä kaikkine ravunpyrstöineen, multasienipiirakkoineen jne., jne., jne., joista kaikista oli enää vain surullinen, mutta suloinen muisto jäljellä. Olipa Triste-Rubankin sinä iltana erittäin hilpeä. Kun hänen katseensa kohtasi arkkitehdin, oli siinä jonkinlaista salaperäistä voitonriemua, jonka merkitystä ei Lithau kuitenkaan viitsinyt ruveta arvailemaan. Hän yksin, hän ja iloinen Ringa neiti olivat sinä iltana tavallista äänettömämmät. Ja niin kului tunti teepöydän ääressä. Sitten eversti ehdotti, että mentäisiin lepäämään päivän vaivoista.
— Annoin laittaa itselleni vuoteen Viheriään kamariin — kuiskasi hän Lithaulle — ja pyydän arkkitehtiä tyytymään minun makuuhuoneeseeni tänä yönä; mutta siitä ei muiden toistaiseksi tarvitse saada vihiä. Luullaan teidän nytkin makaavan Viheriässä kamarissa; vain Holming yksin tietää vaihdon. Jos kuultaisiin minun ärsyttävän kummituksia siellä, saisivat siitä joutavat lorut vain yllykettä, ja minua luultaisiin kyllin narrimaiseksi uskomaan niitä.
— Suvaitseeko herra paroni minun puhua hetkisen kanssanne kahdenkesken? Työni pakottavat minut lähtemään täältä huomenna.
— Joko? Arkkitehti on siis ikävystynyt meihin? Mutta vaikka minusta olisikin sangen mieluista pitää teidät täällä vankina joulupyhien ajan, en kuitenkaan voi olla niin itsekäs, että käyttäisin enää väärin vieraani kärsivällisyyttä. Saatamme mennä yhdessä hetkiseksi champ de bataille'iini, taistelupaikalle Viheriään kamariin. Siellä voimme juoda lasin vanhaa Hochheimer-viiniä ja vielä kerran häiritsemättä neuvotella suunnitelmistamme.
— Miten tahdotte, herra paroni.
— Hyvää yötä, hyvä herrasväki, hyvää yötä, lapseni! Nukkukaa hyvin kaikkien seikkailujenne jälkeen. Arkkitehti on oleva tänä yönä etuvartijanamme Linnaisten kummituksia vastaan.
Ja eversti suuteli sydämellisesti tyttäriänsä otsalle, kuten hänen oli tapana.