— Mitä herra Lithau tarkoittaa sillä? virkahti eversti; vihan puna oli hänenkin korkealla otsallaan.
Arkkitehti horjui, mutta vain silmänräpäyksen ajan.
— Minä tarkoitan — sanoi hän levollisemmin, mutta kuitenkin hieman katkerasti — että asessori von Littowin pojanpojan pitäisi tässä huoneessa mieluummin kuunnella menneisyyden varoituksia kuin uhitella tulevia aikoja.
Mefisto lähti, yhäti muristen, paikaltaan uunin luota ja kierteli nuuskien suurta kaappia, mutta ei uskaltanut mennä paria askelta lähemmäksi sitä. Herrat olivat niin kiintyneet keskusteluunsa, etteivät huomanneet uskollisen villakoiran epäluuloa.
— Ja ken uskaltaa puhutella minua sillä tavoin ja tässä huoneessa! huudahti eversti silmittömästi suuttuneena. — Ei ainakaan pitäisi niin tehdä Lithaun, sen miehen pojanpojan, joka katkeroitti onnettoman isoisäni vanhuuden päivät ja jonka nimeä ei koskaan olisi pitänyt lausua näiden seinien sisäpuolella. Tietääkö herra arkkitehti, miten täysin oikeutetut syyt on Littowin suvulla siihen, että se vähimmin kaikista voi millään tavoin liittyä Lithau-nimeen?
— Liian tarkoin tunnen minä ne.
— Jos tunnette ne, niin sallikaa minun sanoa: minua kummastuttaa, että teidän kaltaisenne kunniallinen ja hienotunteinen mies on hetkeäkään saattanut olla sen mielettömän toivon mairittelevassa lumossa, että hän saisi Littowin omaksensa. Ennen antaisin tyttäreni Linnaisten köyhimmälle torpparille, jos hänellä vain on rehellinen sydän ja puhdas nimi.
Vielä kerran musteni maailma arkkitehdin silmissä. Vielä kerran kuiskailivat pahat hengettäret hänen korvaansa: ansaitseeko armahdusta tuo mies, joka ylpeilee varastetusta nimestään? Muserra hänet! Vielähän sinä voit sittenkin osoittaa hänelle sääliäsi.
Mutta Lithau pyyhkäisi kädellään polttavaa otsaansa, katsoi everstiä vakavasti silmiin ja huudahti:
— Herra paroni, te ette tiedä, mitä sanotte. Te kielsitte minulta tyttärenne; teillä on oikeus tehdä niin, vaikka Littowin suvun pitäisi tyytyä yhteen Katarina Szistovoon! Minä en kerjää onneani siinä, missä sen voisin ottaakin. Jääkää hyvästi, me emme ehkä enää koskaan näe toisiamme. Minä lähden huomenna ennen päivän sarastusta. Jos tietäisitte, mitä olette sanonut, vaatisin minä teitä vastaamaan siitä; nyt saatan minä vain surkutella teitä ja itseäni!