Ja peläten lopultakin joutuvansa hirveän kiusauksen valtaan, jos vielä viipyisi, arkkitehti riensi kiireesti pois, jättäen everstin kummastuksiinsa ja suutuksiinsa.
Paroni Littow asteli mieli kuohuksissa edestakaisin pitkin lattiaa.
— Millainen verraton uskaliaisuus! sanoi hän itsekseen. — Tuo metsistä tullut papinpoika käyttäytyy niinkuin häntä suurisukuisempaa ei olisi olemassa. Ja kuitenkin on tuossa röyhkeässä, uhmaavassa äänessä jotakin, joka miellyttää minua, en tiedä miksi… Mitä vielä, hän on Lithau, c'est cela, siinä kaikki. Jos on totta, että se suku alkujaan on haara meidän suvustamme, niin täytyyhän senkin suonissa virrata jonkin verran Jagielin villiä verta. Sääli vain tuota nuorta miestä! Miksi kiintyy sydämeni häneen huolimatta kaikesta hänen hävyttömyydestään ja kaikesta vastenmielisyydestä, mitä hänen nimensä herätti minussa, kun ensi kerran kohtasimme toisemme? Ei, täytyy uskoa ensi vaikutelmaa, se pettää harvoin. Siitä miehestä voi vielä tulla vihan sytyttäjä sukuumme… Jos Anna rakastaa häntä! Tiedän, että hänen ylevä sydämensä on vapaaehtoisesti hylkäävä hänet … mutta entä jos se murtuisi siitä? Grand dieu, suuri Jumala, miksi hän onkin Lithau? Ja miksi nuo Lithaut polvi polvelta alinomaa vainoavat meitä?
Eversti heittäytyi tuiki uupuneena täysissä pukimissaan vuoteelle. Hän oli kokonaan unohtanut olevansa Viheriässä kamarissa. Hetkisen perästä vei päivän vaivojen tuottama väsymys voiton ja hän nukkui sikeästi. Mefisto vain valvoi loikoillen pitkällään lattialla, kuono syvällä etukäpälien välissä, ymmärtäväiset silmät lakkaamatta suuntautuneina vanhaan kaappiin.
Niin kului ehkä kaksi tuntia. Eversti nukkui levottomasti ja uneksi kantaisästänsä Jagielista. Tuo jättiläiskokoinen soturi seisoi hänen edessään puoliraakalaisen sotilaspuvussa ja suunnattoman suuri sapeli iskuun kohotettuna … äkkiä hän kutistui kokoon, tuli yhä lyhyemmäksi, yhä laihemmaksi, kirkas kypärä muuttui pieneksi, mitättömäksi tekotukaksi, peloittava asepuku koristuksilla kaunistetuksi hännystakiksi, miekka silmäneulaksi, jättiläinen pieneksi, kalpeaksi, asessori Littowin näköiseksi ukoksi, ja ukko ojensi hänelle kellastunutta paperia…
Samassa Mefisto alkoi haukkua kiivaasti, ja eversti heräsi unestaan. Kynttilä oli sammunut; vain himmeästi hehkui hiillos liedestä valaisten synkkää pimeyttä, ja eversti luuli näkevänsä varjon, pimeyttäkin pimeämmän, kulkevan huoneen läpi. Enemmän kummastuneena kuin säikähdyksissään hän hypähti vuoteesta, sytytti tulen vartavasten mukaan otetusta rikkihapolla ja platinasienellä varustetusta lasiastiasta, tuosta jo mainitusta, ennen tulitikkujen keksimistä käytännössä olleesta ylellisyyskapineesta, ja huomasi, etteivät kynttilät olleet itsestään sammuneet, vaan sammutetut. Niiden vieressä oli pöydällä kellastunut paperi, jota ei ollut siinä ennen. Siinä oli vain neljä latinalaista säettä — sama sukuennustus, jonka eversti tämän kertomuksen alussa mainitsi tyttärilleen ja joka päättyi salaperäisiin sanoihin: Decimi sed tertii, cave, Szistove, acum!
22. YÖLLISIÄ VIERAITA.
Arkkitehti Lithau kiiruhti pois Viheriästä kamarista mitä ristiriitaisimpien tunteittensa vallassa, jotka ahdistivat häntä vielä sittenkin, kun hän kenenkään huomaamatta jo oli päässyt everstin makuukamariin ja heittäytynyt vuoteelle levähtääkseen, vaikka rauhattomastikin, edes lyhyen ajan. Hänen sielunsa täytti milloin suuttumus, milloin suru, milloin vielä kukistumaton epäröinti, mitä hänen asemassaan olisi paras tehdä. Jos hän lähtisi Linnaisista ilmaisematta salaisuutta, saisi hän samalla sanoa ikuiset jäähyväiset Ringa Littowille; hän jättäisi silloin jälkeensä kummallisen tunkeilevaisuuden muiston, ikäänkuin hän olisi ties mistä itsekkäistä syistä tahtonut tunkeutua vapaasukuiseen perheeseen! Salaisuuden ilmaiseminen paroni Littowille, ennenkuin lähempi sukulaisuus vielä oli tasoittanut heidän suhteensa, olisi melkein samaa kuin vaatia Ringaa omaksensa uhkauksin, mikä oli miehen kunniaa, miehen rakkautta alentavaa. Ja mihin kauheaan asemaan hän saattaisikaan siten tuon kunnioitettavan perheen! Sillä hän oli aivan varma, ettei paroni Littowin kaltainen ritarillinen luonne enää päivääkään voisi pitää nimeä, jonka hän tietäisi saaneensa vain isoisänsä petoksen avulla ja Littowin nimen oikean omistajan vahingoksi. Siitä nimestä, joka oli hänen ylpeytensä, olisi hän silloin luopuva kuin häpeästä, mutta miten hän voisi tehdä sen kolmea sukupolvea kieltämättä, tahraamatta esi-isiään ja itseään häviämättömällä häpeällä? Ja vaikkapa ylpeä vapaaherra itse laskeutuisikin sukuperänsä korkeudesta, minkä nimen ottaisi hän itse, minkä nimen saisivat hänen tyttärensä? Lithaunko? Tulisiko tuo sekä aateliton että Littowin suvun vihaama nimi silloin heidän omaksensa? Voisiko paroni Littow milloinkaan suostua ottamaan sitä? Ja olisiko hänellä edes oikeuttakaan ottaa sitä nimeksensä? Eikö everstin isän synty ollut tahrainen, kuten asessori von Littow itse tunnustaa? Eikö sen Lithaun poika, joka oli ryöstänyt Littowin nimen, ollut todellisen Littowin äpäräpoika? Mikä julma kohtalo! Mikä kova ja ansaitsematon rangaistus isien pahoista teoista! Mikä hirveä varoitus sukuylpeydelle, joka piti sukuperän etuutta korkeampana kuin kunkin mieskohtaisia ansioita.
Mitä selvemmin arkkitehti katsoi syvyyteen, joka salaisuuden ilmaisemisesta avautuisi Littowin suvun jalkojen alle, sitä varmemmaksi vakaantui hänen päätöksensä kätkeä onneton salaisuus ainaisiksi ajoiksi omaan poveensa. Hän menettäisi Ringan — hän luopuisi iäksi siitä ikivanhasta nimestä, joka oikeuden mukaisesti oli hänen omansa ja jonka kunniakas sointu vaikutti häneen ehkä vähän enemmänkin kuin hän uskalsi tunnustaa itselleen — kiitokseksi siitä veriuhrista hän saisi lähteä Linnaisista naurettavana kuin tavallinen hyljätty kosija, joka on pyrkinyt korkeammalle kuin siivet kannattavat. Mutta mitäpä siitä kaikesta! Hän lähtisi Linnaisista ylpeänä tietoisuudesta, että on tehnyt jalon työn — varmana siitä, että vaikkei hän koskaan saisikaan Littowin nimeä, hän kuitenkin on näyttänyt ansaitsevansa sen.
Niin mietiskellen Lithau sammutti tulen vakaasti päättäen panna pari tuntia levättyään vähäiset tavaransa kokoon ja lähteä Linnaisista ennen päivän valkenemista, enää näkemättä everstiä ja neitejä. Oli jo myöhäinen yö; pimeys ja hiljaisuus vallitsi suuressa herraskartanossa, mutta uni viipyi eikä tullut painamaan umpeen nuorukaisen silmiä.