Hänestä tuntui, kuin olisi huoneen ovi hiljaa auennut. Verho, joka oli vuoteen edessä, esti häntä himmeässä valossa, joka tähtien loisteesta levisi huoneeseen, näkemästä mitään esinettä. Mutta Viheriän kamarin kummitukset ilmestyivät elävinä hänen mielikuvitukseensa; hän kuunteli hengitystään pidättäen.
Kohtapa liihoittelikin valkoinen olento esiin pimeästä, lähestyi ja tuli verhon sisäpuolelle. Hän näki selvästi, miten haamu tuli aivan hänen luoksensa ja istuutui vuoteen laidalle. Mutta hän ei liikahtanut.
— Nukutko, isä? kuiskasi hiljaa ääni, jonka pehmeä sointu vavahdutti arkkitehtiä enemmän kuin myrskyn kohina korkeissa hongissa edellisenä iltana.
Hän tunsi Ringan äänen, mutta hän ei olisi henkensäkään uhalla nyt voinut vastata hänelle. Hän säpsähti kovasti, mutta oli vaiti. Nähtävästi ei Ringa ollut saanut tietää, että hänen isänsä oli siksi yöksi jättänyt vuoteensa talon vieraalle.
Mutta nuori tyttö huomasi hänen liikahduksensa ja piti sitä luultavasti valveillaolon merkkinä.
— Älä kummastu, että tulen näin myöhään luoksesi — jatkoi hän kuiskaten — mutta minulla on sanottavaa sinulle, eikä sitä voi jättää toiseen kertaan. Arkkitehti lähtee huomen-aamulla varhain.
Lithau saattoi tuskin hengittää.
— Hän lähtee — jatkoi hän — eikä kenties tule koskaan takaisin. Tiedätkö, isä, sinä teet hyvin pahasti siinä, että annat hänen niin lähteä. Niin, hyvin pahasti, siitä voit olla varma. Sinä et ehkä tiedä, että hän rakastaa Annaa…
Vielä sanoiksi pukeutumaton kielto kuoli isäksi luullun huulille. Mikä kummallinen väärinkäsitys?
— Niin, sen saat uskoa; hän sanoi sen itse minulle… Ja jospa tietäisit, kuinka kauan Annakin on häntä rakastanut — aina talvesta asti, minä olen varma siitä. Mutta luuletko, että hän sitä myöntää? Ei, tiedäthän, miten ylpeä hän on. Hän ei ole koskaan sanonut sitä minulle, ja jos sinä kysyisit häneltä, vastaisi hän kieltäen. Mutta kuitenkin minä olen jo kauan ollut asian jäljillä, ja äskettäin eräänä iltana tulin siitä aivan varmaksi, kun hän luuli arkkitehdin ihastuneen ma bonneen… Miten naurettavaa se oli! Arkkitehti ei välitä hituistakaan ma bonnesta. Mutta Anna ei uskalla eikä arkkitehti uskalla tunnustaa sinulle, että he rakastavat toisiaan. Se on hyvin pahasti, näetkös! Nyt arkkitehti lähtee pois eikä tule koskaan takaisin, ja niin he eivät koskaan voi saada toisiaan. Hyvä, armas, rakas isä, anna heidän sentään saada toisensa! Sinä et ehkä tiedä, miltä tuntuu, kun niin sydämensä pohjasta rakastaa toista, jota ei koskaan voi saada omakseen!