Arkkitehti oli kuin kamalassa kidutuspenkissä. Mutta näin pitkälle jouduttuaan hän katsoi syystä välttämättömäksi olla ilmaisematta itseään ja vastasi siis vain epäselvällä rykäisyllä.
Ringa tarttui hänen käteensä, suuteli sitä, ja kuuma kyynel putosi kädelle.
— Ymmärrätkö nyt — jatkoi hän viattomasti — minkätähden minä hiivin tänne Annan luota ja herätin sinut keskellä yötä? Sinä et saa päästää häntä lähtemään, koska Anna rakastaa häntä. Hän on aateliton; soit, n'importe, olkoon, vähät siitä. Hän ei ole edes rikaskaan; mitä se tekee. Tiedätkö, isä, hän on niin viisas ja niin hyvä, ettet voi uskoakaan. Hänestä tulee vielä kerran sekä rikas että ylhäinen. Ensin hän oli minusta pikemmin ruma kuin kaunis, mutta nyt hän on pikemmin kaunis kuin ruma, niin, ei ollenkaan ruma, pikemmin oikein kaunis. Hän on niin komea! Sellaiselta pitää miehen näyttää. Eikä hän ollenkaan pelkää, ei missään vaarassa, sen olen nähnyt; ja miten vakava hän saattaa olla ja kuitenkin ystävällinen! Näkisitpä, millainen hän toisinaan on; hän osaa olla aivan yhtä ylpeä kuin sinäkin. Paitsi sinua ei varmaankaan ole ketään muuta kuin arkkitehti, jota kohtaan voi tuntea niin suurta kunnioitusta ja josta kuitenkin samalla voi niin paljon pitää. Minä en enää uskalla ilvehtiä hänen kanssaan; hän katsoo silloin toisinaan minuun kuin tahtoisi katsoa lävitseni. Anna ei huoli ketään niistä, joita menee kahdeksantoista tusinaan, enkä minäkään… Mutta mitäpä minusta, minä en varmaankaan ole koskaan rakastava ketään muuta kuin Annaa ja sinua… Lupaatko, ettet salli hänen lähteä meiltä ainaiseksi?
Mitä olisi arkkitehti vastannut tuohon lapsellisen viattomaan ylistelyyn ja rukouksiin, joihin hän hyvin, hyvin mielellään olisi suostunut? Hän puristi vain hieman lämpöistä kättä, joka oli hänen kädessään.
Ringa piti sitä myöntymisen merkkinä.
— Miten hyvä sinä olet! sanoi hän kiitollisena. Ja jospa tietäisit, kuinka kaikesta sydämestäni rakastan sinua sentähden? Sano vain vielä kerran, että teet hänet ja Annan onnellisiksi, niin sitten jätän sinut rauhaan. Tai älä, älä sano enää mitään, sillä sinä jo lupasit. Saa nähdä, pidätkö sanasi. Ja vielä eräs asia: tiedätkö, mitä hauskaa on tapahtunut? Waterloo on ihastunut ma bonneen ajettuaan hänen kanssaan. Mutta nyt minä annan sinun nukkua rauhassa. Hyvää yötä, hyvää yötä ja kiitos, kiitos; minä rakastan sinua sanomattomasti!
Niin sanoen Ringa kumartui nopeasti vuoteen yli, painoi suutelon nuoren miehen otsalle ja juoksi hiljaa liitäen pois.
Suutelo oli niin keveä kuin nurmikossa nukkuvan poikasen poskelle tuomesta putoavan kukkasen kosketus, mutta arkkitehdistä tuntui, kuin siitä olisi jäänyt arpi hänen otsaansa ja kuin huoneeseen samalla olisi levinnyt jasmiinien ja narsissien tuoksu.
Untako se oli? sanoi hän hiljaa itsekseen. Mutta ei, hän tunsi vielä raikkaan, viattoman suudelman otsallaan … se vilvoitti hänen polttavaa levottomuuttaan, hän tunsi itsensä niin tyyneksi ja onnelliseksi, ajatuksensa niin puhtaiksi, mielensä niin lempeäksi, ettei hän koskaan lapsuutensa päivistä saakka ollut tuntenut itseään sellaiseksi. Päivänpaiste, jota hänen silmänsä yön tähden eivät nähneet, oli siirtynyt hänen sieluunsa.
Hän lepäsi liikkumattomana ja puoleksi uinaillen, silmät ummessa. Hänen teki mieli ajatella, että valkoinen olento vielä istui hänen vuoteensa reunalla — että pimeän yön ilmestys viihdytti rauhaan hänen sydämensä myrskyt. Ringa oli rukoillut hänen puolestaan, oli rukoillut sisarensa puolesta; millainen sydän olikaan sentään tuolla hetken lapsella!