LINNAISTEN KARTANON VIHERIÄ KAMARI:
1. Littowit.
2. Asessori Jaakko von Littowista.
3. Syrjäkosken Winterloo.
4. Luistinretki.
5. Ringa neidin seikkailu.
6. Arkkitehti.
7. Muudan seikkailu ja kaksi kosintaa.
8. Hovimestarin kertomus.
9. Viheriä kamari.
10. Kummittelua.
11. Herrallemme tehty tunnustus.
12. Väsymätön kosija.
13. Valinta.
14. Miljoona.
15. Jaromir Borotinin linnassa.
16. Talvinen retki.
17. Waterloon taistelu.
18. Waterloosta paluu.
19. Aallotar ja kysymys.
20. Viimeinen ilta Linnaisissa.
21. Kiusaus.
22. Yöllisiä vieraita.
23. Kohtalottaren uhri.
24. Viheriän kamarin kummitus.
25. Winterloo, Kaarle-Szistovo-Littow ja Viheriä kamari.
26. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin.
Viiteselitykset.
KUNINKAAN HANSIKAS
Historiallinen kertomus Kustaa III:n ajalta
1. KUSTAA IIII:N MUISTOSTA SUOMESSA.
Siihen aikaan, jolloin Regnérin "ensimmäiset alkeet" sisälsivät suunnilleen kaiken sen historiallisen tiedon, mitä suomalaisen koulupojan arveltiin tarvitsevan oppia, ja ennenkuin vielä Ekelund vainajan tarinoita alettiin käyttää makupaloina, joilla poikia houkuteltiin mieltymään karvaaseen luettavaansa, oli meillä nuorilla kaikenlaisia kummallisia ajatuksia menneistä ajoista. Historia oli mielestämme suuri, vanha, tomuinen kaappi laatikkoineen ja laudakkoineen, jotka oli liimattu aivan täyteen nimiä tai vuosilukuja ja joille oli määrättyyn järjestykseen asetettu kuninkaiksi, keisareiksi, paaveiksi tai sulttaaneiksi nimitettyjä posliiniukkoja. Niillä ukoilla, joita muuten maalailtiin mustiksi ja valkoisiksi miten milloinkin sattui, ei mielestämme ollut mitään muuta tehtävää, kuin sotia keskenään ja siten solmia rauha sekä siirtyä hiukan sijaltaan hyllyllä. Mutta koska tuo kaikki oli vaivalloista muistaa ja unohtaminen tuotti vain patukkaa, niin emme ymmärtäneet, hyödyttivätkö nuo historian kuningasten teot oikeastaan muuta, kuin että hankkivat meille lukemista vastuksiksemme. Mielestämme oli jokseenkin tarpeetonta temmeltää noin jälkeentulevien kiusaksi, ja meidän puolestamme olisi kyllä saatu sulkea tuo vanha kaappi, panna se johonkin nurkkaan ja antaa posliinikuninkaitten parhaan kykynsä mukaan tapella tomuisista hyllyistään.
Luulen voivani sivuuttaa sen ajan, joka sitten seurasi Fryxellin kertomusten ensi osan mukana, ja senkin, joka myöhemmin tuli tuoden seurassaan Ruotsin muistelmakirjallisuuden. "Ensimmäisten alkeiden" aikaiset oppilaat alkoivat silloin vähitellen käsittää, että tuossa vanhassa kaapissa oli muutakin kuin vain posliiniukkoja, vuosilukuja ja nimiä — että niiden takana seisoi kärsivien, kukoistavien tai kuihtuvien kansojen syviä, sankkoja rivejä, iäti kuohuvia intohimoja, ääretön määrä ihmissydämiä, jotka nyt ovat lakanneet lyömästä, mutta jotka elämän lyhyinä hetkinä ovat kuten meidänkin sydämemme sykkineet surua ja iloa, rakkautta ja vihaa, voitonriemua ja epätoivoa — kaipaavia, taistelevia, vertavuotavia sydämiä, jotka, kuten koralliriuttojen työpajat, lukemattomina ja nimettöminä olivat rakentaneet niitä korokkeita, joilla posliiniukot seisoivat ylhäisessä asemassaan laudakoillansa. Saatiinpa vielä vähäinen aavistus siitäkin, ettei kaappi ollut alhaalla asuvien puusepänoppipoikain kyhäämä, vaan suuren Mestaripuusepän teos, hänen, joka oli tehnyt laudakot omaa erityistä tarkoitustaan varten ja antanut työmiestensä, kansojen, valmistaa seinälaudat sellaisiksi, että ne liittyivät kokonaisuudeksi ja muodostivat hänelle tarpeellisen huonekalun maailmankamariin.
En tiedä, onko tuo tuiki ymmärtäväinen, tuiki kuiva ja omasta mielestään syvälti arvosteleva, mutta todellisuudessa varsin usein pintapuolinen historianluettelo vaikuttanut kaikissa samalla tavoin ihan päinvastaista, kuin mitä sillä tarkoitetaan, tai erityisen taipumuksen historian lyyrilliseen osaan. Ilmeisesti oli minun kiittäminen Fantia ja Regnériä, mainitsemattakaan muita myöhempiä korkea-arvoisia tuttavuuksia, auttamattomasta mieltymyksestäni Ruotsin historian runoilijoihin: ihantelevaan Olaus Magnukseen, jättiläishaaveilijaan Olavi Rudbeckiin, suurpäähän, ja edelleen helläluontoiseen, laajaperäiseen Daliniin, syvämietteiseen, leimahtavaan Geijeriin. Minusta on tuntunut, kuin olisivat nuo niin helposti ihastuvat ja sentähden helposti erehtyvät runoilijat kuitenkin paljon etevämmät oppineita, varovaisia ja turhantarkkoja veljiänsä siinä, että he tuntevat ihmiskunnan suuren sydämen sykkivän aikakausissa. Mieleeni muistuu vielä tuo vanha kaappi. Ei siinä ole luullakseni kylliksi, että tunnetaan seinät, laudakot ja kuvat; täytyy myöskin tuntea tarvepuut, kirveet, sahat, höylät, naulat ja liimapannu. Sydämen tunnustamaton oikeus se kuitenkin aina äärimmäisenä vallitsee tapauksia ja luonteita, pystyttää päämääriä ja on historian ikuisena eteenpäin johtavana nuoruutena. Ellei sisäisiä voimia oteta lukuun, on Aleksanteri suuri vain taitava sotapäällikkö, Caesar kunnianhimoinen ylimys, Amiensin Pietari kavala munkki, Rikhard Leijonamieli kurja hallitsija, Wilhelm Teli taru, Orleansin Johanna mielipuoli haaveksija, Ludvig XI viisas valtias, Kustaa II Aadolf "Teiri-kuningas", Kaarle XI "ruununvouti", Kaarle XII "huimapäinen poikanulikka", Puolan jakaja Fredrik II koroitettu "ainoaksi" ja Kustaa III…
Mutta hänestäpä juuri aioinkin puhua.