Minulla oli vanha täti, joka ei ollut eilispäivän lapsia, sillä hän oli nähnyt päivän valon vuonna 1770 ja oli jo vakaantunut 22-vuotias tyttö ollessaan niissä naamiohuveissa, joissa Kustaa III ammuttiin. Hän oli viettänyt suurimman osan nuoruuttaan ylhäisessä perheessä Tukholmassa, ja muistot noilta hänen elämänsä loistoajoilta seurasivat häntä uskollisesti hänen vanhoilla päivilläänkin, jolloin hän unohti eiliset tapahtumat — unohti niiden nimet, joiden seurassa hän joka päivä oleskeli, mutta kertoili Kustaa III:sta, hänen suurista, kauniista silmistään, hänen ruotsalaisesta kansallispuvustaan, niin elävästi kuin hän olisi vielä sinä päivänä seisonut hänen edessään. Hän ei sanonut häntä koskaan muuksi kuin kuninkaaksi; muita kuninkaita ei hänen mielestään ollut olemassakaan, eikä hän saanut päähänsä, ettei Suomi enää kuulunut Ruotsin vallan alle. Turhaa oli ruveta puhumaankaan siitä; hän pudisti vain lumivalkoista päätään ja sanoi suomeksi: "Vain joutavia, joutavia puhutte!"

Häneltä, jonka mielestä nuo neljäkymmentä, viisikymmentä, kuusikymmentä, jopa lopulta seitsemänkinkymmentä vuotta jälkeen kolmannen Kustaan olivat kuin tyhjä, merkityksetön ajanjakso, jota ei kannattanut muistella, sain ensi piirteet mainitusta valtiaasta. Ja lapsen mielikuvitukseen heijastunut kuva kasvoi sitten ja sai värityksensä tuhansista muista pienistä, samaa aikaa koskevista muistelmista, sellaisten henkilöiden kertoelmista, jotka toisen tai kolmannen henkilön kautta olivat olleet senaikaisten tapausten ja etenkin kulkupuheiden yhteydessä.

Sellaisia oli monta Suomen läntisissä rantakaupungeissa, jotka niin kauan olivat olleet säännöllisessä ja keskeytymättömässä liikeyhteydessä Tukholman kanssa ja jotka siinä määrin olivat koettaneet mukailla entistä pääkaupunkiaan, että vielä 1830- ja 1840-luvulla Suomen kaupunkien porvarien kodit sekä suomalaisten tilanomistajien asunnot oli rakennettu ja sisustettu niin tarkoin kuin suinkin mahdollista ruotsalaisten mallien mukaisesti. En ollenkaan epäile, ettei samanlaisia ja vielä suoranaisempiakin muistoja olisi moninkin paikoin Ruotsissa vielä olemassa; mutta perimätieto on luonteeltaan sellainen, että se paraiten säilyttää muiston kaukaisista, jo aikoja sitten tapahtuneista seikoista. Ruotsilla ei ole mitään syvää, ylitsepääsemätöntä juopaa menneen ja nykyisen ajan välillä, ja siksi karkoittavat uudet muistot helpommin vanhat pois tieltään. Mutta Suomessa — joka nyt on omalla ja, kuten toivomme, onnellisella ja lujalla pohjalla — pysyvät vanhat Ruotsin muistot eleillä itsepäisesti kuin synti, suunnilleen samaten kuin norjalaiset Islannissa, ja puoleksi unheeseen joutunut sankaritaru on Porvoosta tavannut Sturlesoninsa — mutatis mutandis, tarpeelliset muutokset tekemällä, kuten entisen rehtorini oli tapana sanoa verratessaan itseään Lykurgoon ja poikia sparttalaisiin.

Muutamien askelien päässä toisistansa asui syntymäseudullani ihmisiä, jotka olivat kukkuroillaan Reuterholmin aikaisia myrkyllisiä valheita, juonia ja kiihkoilua, sekä toisia, Kustaa IV:n Adolfin hallitusaikana Tukholmassa kasvaneita, joihin sen ajan mielipiteet olivat imeytyneet kuin öljypisarat paperiin, joten siihen ei enää voida mitään muuta kirjoittaa. Siellä oli Bellmanin ylistäjiä, jotka olivat kuulleet tuon kansanrunoilijan laulavan "Gröna Lundissa", Lidnerin juomaveikkoja, Choraeuksen läheisiä ystäviä ja semmoisia, jotka, vuosisadan aamunkoitteessa olivat lauleskelleet yhdessä nuoren Valeriuksen kanssa. Siellä asui entinen Sofia Albertinan kamarineitsyt ja eräs sittemmin lasimestariksi kohonnut henkilö, jota väitettiin Anckarströmin äpäräpojaksi ja joka — ikäänkuin osoittaakseen polveutuvansa villi-ihmisestä — todellakin oli ollut päähenkilöitä Fersenin murhassa. Lyhyesti, ellei kokonaan tukkinut korviansa, sai kaikkialla, mihin vain tuli, kuulla ympärillään muistojen humun Kustaan aikakaudesta ja sitä seuraavista mainingeista; ja kun lisäksi äitini suku ainakin kolmessa tai neljässä polvessa oli lähettänyt nuoret tyttärensä Tukholmaan kasvatettaviksi ja isäni ja isoisäni, toinen maalari, toinen lääkäri, olivat kauan olleet siellä ajan virran pauhinassa, ei ollut ihmekään, että kaikki nämä niin monelta eri taholta saadut muistot sulivat yhteen lapselliseksi käsitykseksi kuluneesta ajasta ja sen keskuksesta Kustaa III:sta.

Mutta miten eriskummallinen ja ristiriitainen kuva siitä syntyikään! Jos nyt kokoan kaikki nuo piirteet, — joista, se otettakoon huomioon, ainoastaan jokunen osa oli välittömästi peräisin ylimyskuntaan kuuluvilta ja hovipiireistä, suurempi osa sitä vastoin keskiluokasta, vaikka kyllä helposti saattoikin huomata sen, mitä nyt säkillä kannettiin, ennen mahtuneen pussiin — niin kuvailtiin Kustaa III:ta ihmisten muistelmissa 1820- ja 1830-luvulla — siis "Murjaanin" mustasta tervasiveltimestä vapaana — melkein näin:

Ulkonäöltään oli hän mitä rakastettavin ja miellyttävin ihminen; hänen katseensa hurmasi, hänen puheensa ihastutti, hänen alentuvaisuutensa valloitti kaikkien sydämet, hänen hymyilynsä oli vastustamaton, eikä kukaan, jolle hän kerrankin oli suonut armollisen sanan tai vain kevyen nyökkäyksen, saattanut sitä koskaan eläissään unohtaa. Mutta samalla hän oli vinokasvoinen, ja sitä vikaa ei mikään vaatetustaito eikä hiustenkähertäjäin näppäryys voinut salata; hän käytti mustaa, valkoista ja punaista poskimaalia, naurettavaa näyttelijänpukua, ja koska hän oli ilveilijä kaikessa, oli hänen alentuvaisuutensakin paljasta teeskentelyä, hänen puheensa pelkkää petollisuutta, vieläpä hänen katseensakin alituista väijymistä ihmisten kietomiseksi ja pettämiseksi.

Sen lisäksi hän oli, muuttaakseni hieman värien järjestystä, halpamielisin, tunnottomin kuningas ja ihminen, mistä Ruotsin historia tietää kertoa. Hänen siveellisyytensä oli niin kokonaan turmeltunut, että paheet, joita ei edes käy mainitseminen, jo hänen lapsuutensa päivinä olivat turmelleet hänen terveytensä, ja kun hän sen vuoksi ei voinut toivoa itselleen vallanperijää, alentui hän mitä häpeällisimpään petokseen vihityttämällä puolisonsa ja kuningattarensa tallimestari Munckin kanssa. Perintöruhtinas, sittemmin Kustaa IV Adolf oli siis äpärä, vieläpä — suurin häpeä! — kuninkaan omasta suostumuksesta. Kuningas vietti hoveineen mitä siveettömintä elämää ja laski mitä riettainta leikkiä, missä herra ja rouva Schröderheim — eikä Bellman, jota Ruotsissa moisista häväistyksistä syytetään — olivat päämestareina lähinnä kuningasta. Papit ja — vieläpä enemmänkin! — uskonnon pyhimmät totuudet olivat alinomaa kuninkaan ja hovin julkean pilan esineinä. Kustaa III ei näet uskonut Jumalaan, järkeen, kunniaan eikä ihmisyyteen. Suomessa ei tiedetty, että hän oli myrkytyttänyt äitinsä, leskikuningattaren, mutta siitä oltiin vakuutettuja, että hän oli otattanut hengen mamseli Ramströmiltä, joka tiesi kuningattaren salaisesta vihkimisestä. Häntä ja hänen läheisimpiä seuralaisiaan syytettiin kaikenlaisista salamurhista. Hän oli samalla kertaa pelkuri ja itsevaltias, varas ja tuhlari. Ja samaten kuin hän yksityisessä elämässään oli mitä kunniattomin konna, oli hän kuninkaana mitä viekkain hirmuvaltias. Hänen hallituksensa varsinaisena perusteena oli köyhdyttää ylellisyydellään, teattereillaan, sodillaan ja verojen otolla kansaa, voidakseen sitten sitä helpommin sortaa sitä. Hän alkoi rakennuttaa Haagan holvia äärettömän suureksi valtion vankilaksi ja täytti maan paloviinalla turmellakseen kansaa. Hänen päämääränään oli kansalaisvapauden rajoittaminen ja täydellisen yksinvallan perustaminen. Toisinaan hän aikoi paeta ryöstettyine aarteineen maasta, toisinaan myydä osan valtakuntaa (Suomen?) saadakseen rahoja sotaan Ranskan jakobiineja vastaan. Ja lopuksi hän palkkasi imartelijoita kuuluttamaan hänen kunniaansa, samalla kuin isänmaan ystäviä alinomaa vainottiin myrkyllä ja väkipuukolla, vankeudella ja maanpaolla, mestauslavalla ja hirsipuulla.

Olisipa luullut sellaisen kuninkaan ja sellaisen kuvan hänestä herättäneen kaikissa rehellisissä ihmisissä tällä puolen merta vain inhoa ja vihaa. Mutta mitä vielä! Ihme kyllä oli Kustaa III:n muisto tuosta kaikesta huolimatta useimmille hyvin rakas, moni sitä ihaili, muutamat jumaloivat. Oli kummallista kuulla, miten luontevan välinpitämättömästi noita mustia varjoja esitettiin, aivan kuin romaanikuvauksia, joista saa uskoa mitä haluaa. Niitä pidettiin vain tummana taustana, joka on taiteellisesti asetettu lisäämään kirkkaan päivänpaisteen vaikutusta. Sillä aurinkoa oli niinä aikoina Suomessakin. Kustaan päivien loisto heijasti häikäisten tännekin saakka ja vilkastutti omituisesti suomalaisen juroa luonnetta. Jokainen viisastelija saarnaili "Tyhmeliinin" [1] elämäkertaa, jokainen pikku mamseli osasi Spastaran[2] ulkoa. Ooppera "Kustaa Vaasa" [3] oli yleisenä puheenaiheena. Tapojen raakuus lauhtui, hyvinvointi eneni, ja myöhempäin sukupolvien mielestä nuo neljä- tai kuusitoista Kustaan ensimmäistä hallitusvuotta olivat mitä onnellisin ajanjakso. Kuningas oli monesti käynyt Suomessa, mutta mieskohtaisesti opittiin häntä tuntemaan oikeastaan vasta 1788-vuoden sodan aikana, ja silloin jäi hänestä rakas muisto kaikkien paitsi muutamien aatelisten sydämiin. Näitä harvoja lukuunottamatta, joiden vastenmielisyys ei kumminkaan ollut varsin syvälle juurtunut, piti koko maa aivan epäilemättä kuninkaan puolta sekä tuon onnettoman Anjalan liiton aikana että sen jälkeen. Loistavat urotyöt, vieläpä itse tappion kunniakin ja etenkin kuninkaan oma urhoollisuus Viipurissa ihastuttivat Suomea samaten kuin Ruotsiakin. Sanalla sanoen, tässä maassa, johon tosin ajan monet kiivaat intohimot olivat vaikuttaneet, mutta joka kuitenkin pohjaltaan pysyi suosiollisena kuninkaalle ja hänen suvulleen — sillä Adolf Fredrikkin oli hyvin rakastettu — täällä pysyi, huolimatta sodasta, joka eniten rasitti Suomea, ja kaikista ilkeistä panetteluista ja vehkeistä, Kustaa III:n muisto kauan kirkkaana, eikä sen valoa vähentänyt holhoojahallituksen aika eikä neljännen Kustaan onnettomat elämänvaiheet ja niitä seuraavat käänteet, joiden varjot ulottuivat takaisin aina vuoteen 1792:een saakka ja osaltaan myöskin edistivät edeltäjän hallituksen saattamista loistavaan valoon.

Vasta meidän aikamme on saanut tehtäväkseen antaa täyden oikeuden Kustaa III:lle sekä kohottaa hänet yhtä korkealle monien panettelijain häväistysten kuin useiden ylistäjien hyväntahtoisten kiitosvirsienkin yläpuolelle. Ei kukaan, joka on lukenut von Beskowin lämpimän, kaunopuheisen, joskaan ei aina täysin luotettavan, niin kuitenkin läpeensä jaloaatteisen ja arvokkaan kuvauksen Kustaa III:sta kuninkaana ja ihmisenä, saata enää epäillä niiden syytösten laatua, jotka ovat kauan häpäisevästi ja kiittämättömästi himmentäneet yhtä Ruotsin historian lempeintä tähteä. Suuri kansallisvelka on siten suoritettu, runsas, rehoittava rikkaruoho on siten kitketty aikakirjain kuningaspuistosta ja siitä jälkimaailman tuomiosta, jonka alaiseksi kuollut mies on joutunut. Suomessakin tarvittiin sellaista puhdistusta, täälläkin oli velka suoritettava, ja täälläkin on Ruotsin kirjallisuuden kunniavanhuksella von Beskowilla ollut kiitollisia, vakuutettuja lukijoita.[4]

Seuraava kertomus vanhasta vaalenneesta hansikkaasta on vähäinen lisä kuvaamaan sitä muistoa, joka Kustaa III:sta oli jäänyt Suomeen. Tämän kertomuksen kuteista ja langoista arvelkoon suosiollinen lukija mitä haluaa; en sitoudu vastaamaan kaikista niistä posliinikuvasista, jotka siinä olen vetänyt esiin tuosta hyvin tunnetusta kaapista. Mutta yhden seikan lupaan taata, nimittäin niiden tunteiden todenmukaisuuden, niiden ajatusten todellisuuden, jotka tässä pienessä kertomuksessa kiistelevät keskenään siitä, miten kuningasta ja hänen hallitsija-asemaansa on ymmärrettävä. Sellaiseen musteeseen on kynä kastettu; kiemuroista ja hairahduksista syyttäköön se itseään. Ja nyt toivotan lukijalle sitä oivallista malttia, joka aina suo menestyksen toivoa kertojalle, penkoipa hän sitten vaikka vanhan kaapin tomuisia varastoja.