1. HELSINKI: SUURSAARI.
Viime vuosisadan lopulla oli Suomenlahden pohjoisella rannikolla kallioiden keskellä pienoinen kaupunki, joka ikivanhasta, niillä seuduin säilyneestä helsinginmuistosta oli saanut nimekseen Helsinginkoski (Helsinki). Meren lahdet ympäröivät tosin kolmelta puolelta sitä harmaakiviniemekettä, jolle tuo pieni kaupunki oli ryöminyt kuin näkinkenkä merestä, mutta koskea ei siinä ollut silloin enemmän kuin nytkään. Sillä kaupungin oli pälkähtänyt päähän kulkea puoli penikulmaa ensimmäiseltä syntymäpaikaltaan Helsingin pitäjästä, missä pienoinen Vantaan joki syöksyy matalanlaisesta, mutta äkkijyrkästä putouksesta alas. Joki, joka ennen oli tunnettu lohistaan, on jo aikoja sitten vaihtanut tuon epävarman elinkeinon toiseen yhtä arvokkaaseen, mutta tuottavampaan toimeen alkaen jyskyttää muutamia uutteria jauhomyllyjä ja säästää perheenäideiltä vaatteiden pesemisen vaivan.
Niille, joiden mielestä lohien muutto Vantaan joesta ja Helsingin uskottomuus ensimmäisiä kotijumaliaan kohtaan saattaisivat olla huonona todistuksena vakavasta elämästä, tulee minun huomauttaa, että lohien ja helsinkiläisten majanmuutto on anteeksi annettavaa, koska luonto itse alinomaa pystyttää uusia rajamerkkejä. Kun Ruotsin ja Suomen pohjoiset osat jokaisen vuosisadan kuluessa anastavat kreivikunnan verran aluetta Pohjanlahdelta ja siten joka vuosi lähenevät jonkin tuuman aikojen lopussa tapahtuvaa yhtymistään — jota saattanee sanoa maltilliseksi edistymiseksi — niin on Suomenlahdenkin pohjoisrannikko, pysyäkseen "ylenemisessä muiden tasalla", nähnyt hyväksi vallata itselleen joka vuosisadan kuluessa mereltä yhden tai pari jalkaa vettä ynnä vastaavan maamäärän. Ja tuo tuhannen vuoden perästä syntyvän suurvallan arvolle sopiva valloitushalu on siten vähitellen muuttanut vanhat merikaupungit maakaupungeiksi sekä karkoittanut kalat niiden kutupaikoilta ja laivat laitureilta. Meren hylkääminä täytyy kaupunkien ennemmin tai myöhemmin seurata jäljessä; mutta koska se on vaivalloista, näemme niiden suomalaisella itsepäisyydellään viimeiseen saakka ponnistelevan vastaan.
Kaksi Suomen kaupunkia, Helsinki ja Vaasa — toinen Kustaa Vaasan perustama, toinen hänen sukunsa ristilapsi — on päättänyt seurata pakenevaa merta. Molemmat ovat maamme ruotsalaisen asutuksen keskuksina, ja niiden halusta päästä meri-ilmaan tunteekin muinaisen viikinkiluonteen.
Auran ja Vantaan pienillä joilla on ollut kunnia huuhdella Suomen molempia pääkaupunkeja. Mutta tämän kertomuksen aikana ei Helsinki saattanut laisinkaan aavistaa, että sen osaksi tulisi sellainen kunnia. Se oli kyllä alusta alkaen ollut jonkinlainen onnenlapsi, vaikkakin sallimuksen viittaukset kauan olivat pysyneet selittämättä. Helsinkiä — oikeammin sen ulkopuolella olevaa Santahaminaa — oli Kustaa Vaasa suunnitellut pohjolan suurimmaksi satamapaikaksi. Se oli lähettänyt Sigfrid Forsiuksen lukemaan Ruotsin ja Suomen tulevaisuutta tähdistä. Se oli vuonna 1616 saanut tervehtiä suurta Kustaa Adolfia ja Suomen säätyjä, jotka silloin lupasivat suojella kuin muuri Ruotsin valtakuntaa ja viimeiseen vereen saakka puolustaa sen äsken saavuttamaa valtaa Itämeren rantamailla. Satakuusikolmatta vuotta sen jälkeen oli Helsinki saanut todistaa, mihin häpeään puolueviha tahrasi Ruotsin loistavat aseet, ja kuusi vuotta senjälkeen rakensi Ehrensvärd sen merenpuoleisille porteille "pohjolan Gibraltarin". Siitä alkaen oli Helsinki sotasatamana hyvin tärkeä paikka ja tuli Viaporin portaiksi ja eteiseksi.
Vaikka Helsinki vielä olikin pikkukaupunki kaksine- tai kolminetuhansine asukkaineen, oli se linnoituksen rakentamisesta kuitenkin rikastunut ja saanut jonkinlaista loistoa. Se oli menettänyt ympäröiviltä kallioilta ihanan, iäti vihreän havumetsäseppeleensä, sillä Viapori tarvitsi avaran näköalan ja otti säälimättä tarvepuunsa lähimmältä rannalta. Korvaukseksi näki kaupunki — kummastuttava näky Suomessa! — toisen kivitalon toisensa jälkeen kohoavan torinsa ympärille, sen porvarit lihoivat kruunun urakoista, sen saleissa tanssivat Viaporin upseerit Uudenmaan neitosten kanssa, ja viimein tapahtui kuulumaton kumma, joka sai vanhat kauhistumaan ajan turmelusta, saatiin nimittäin aikaan teatteri, jossa milloin Seyerlingin ilveilijät, milloin linnaväestön aliupseerit näyttelivät Don Miccoa ja Lesbinaa sekä Ruununvouteja.
Eräänä päivänä — heinäkuun 17. 1788 — oli herttua Fredrik Adolf seurueineen v. 1748 rakennetussa linnoituksessa, jolla kuningattaren muistoksi oli nimenä Ulrikanlinna ja joka suojeli lähinnä kaupunkia olevaa väylän suuta. Prinssin vierellä olivat kenraaliadjutantit Toll ja Rajalin, eversti Anckarsvärd sekä tanskalainen kenraalimajuri Mansbach, joka oli tänne lähetetty nimenomaan kiittelemään kuningasta. Kuninkaallinen majesteetti ei silloin kuitenkaan ollut Helsingissä; hän oli lähtenyt rajalle ja Loviisan kaupunkiin, jossa hän toivoi saavansa uutisia laivastosta ja Södermanlannin herttualta.
Aika oli täynnä suuria tapauksia. Ruotsin kuningas ja kuninkaanpojat olivat lähteneet retkelle itään Ivar Laajasylen, Erik Tuulihatun ja Erik Pyhän vanhoille, ruotsalaisten alusten usein kyntämille purjehdusvesille. Seitsemänkymmenen vuoden tappiot, häpeät ja nöyryytykset, äärettömät vahingot, uhkaavat vaarat olivat vielä kostamatta ja ehkäisemättä. Odottamaan, väistymään ja takaisin vetäytymään — joka tapa vasta 18:nnella vuosisadalla tuli käytäntöön — tottunut ruotsalainen käsivarsi tahtoi taaskin iskeä iskuja ja poistaa vuodet 1721 ja 1743 aikakirjoista. Sentähden että se käsivarsi vuonna 1721 oli ollut uuvuksissa verenvuodosta ja 1743 lamautuneena sisällisestä kivusta, oli jo uskallettu epäillä sen rohkeutta, sen lihaksien jäntevyyttä ja sen elinvoimaa. Kustaa III luotti käsivarren terveyteen ja tahtoi näyttää sen; hän luotti vaaran lääkitsevään voimaan ja siihen, että kunnia lumoaisi ruotsalaisten sydämet. Mutta hänessä ei ollut kylliksi lääkäriä aavistamaan, mikä suonenveto yhä vielä tempoi tahtoa ja voimia hajalle ja lamautti hänen ponnistuksiaan. Hän kohotti sankarikäden leimahtavaan iskuun — kurja suonenveto koukisti sen sormet; käsivarsi herposi, isku sattui ilmaan ja kirposi voimatonna takaisin petturien päähän.
Oli lämmin ja aurinkoinen päivä keskellä kesää. Hienoinen, harson kaltainen auerpilvi leijaili harmailla kallioilla maan puolella pohjoisessa ja alhaalla olevan kaupungin yläpuolella sekä koko seudun ylpeyden, mahtavan, harmaastakivestä rakennetun kellotapulin ympärillä. Idässä seppelöivät taivaanrantaa laajassa kaarroksessa vihreät, kaunisten salmien ympäröimät saaret aina Viaporin järkähtämättömiin, synkänharmaihin muureihin saakka. Mutta kauas etelään ja länteen levisi ääretön, hopeanvälkehtivä meri väreillen vienossa tuulessa ja kantaen etäällä joutsenten tavoin liiteleviä valkopurjeita.
Suomenlahti oli herttainen ja hymyilevä, mikä ei suinkaan satu usein. Se on myrskyinen, levoton veitikka, tuo lahti, joka nukkuu liian kauan talvella malttaakseen enää kesällä levähtää — se on kesytön, kovakourainen rosvoilija, murtaa laivoja ja ahmii aarteita; mutta sen hymyily on sanomattoman suloista, juuri harvinaisuutensa vuoksi ja senkin tähden, että se hymyilee uinuvien kuolleiden peitteenä.