Fredrik prinssi oli jo ennenkin monesti seisonut näillä kallioilla. Hän oli lapsena ja nuorukaisena monesti käynyt Viaporissa. Kuiskailtiinpa myöskin, että hänen helposti syttyvä sydämensä olisi näilläkin rannoilla lempinyt kauneutta ja suloa. Silloin häntä pidettiinkin Euroopan kauneimpana ja rakastettavimpana prinssinä, ja hän, hänkin uneksi loistoisaa, onnellista tulevaisuutta. Vielä kahdeksankolmattavuotiaana saattoi häntä sanoa komeaksi keikariksi; vielä hän oli naisten ihastus ratsastaessaan vestmanlantilaisen rykmentin johtajana Tukholmaan, ja kun hän kuninkaan lähtiessä sotaan saattoi kyynelehtivää kuningatarta laiturille, ei kukaan tiennyt koskaan nähneensä kauniimpaa paria. Mutta noiden nuoruudenkukoistuksen jäännösten alla piili nyt enää himojen kuluttamassa ruumiissa vain kylmentynyt sydän, väsynyt ja kuihtunut sielu. Häneltä oli evätty rakkaus ja annettu sijaan himot; häneltä oli kielletty aurinko ja tarjottu tuli; tuo sydämen oikeudelle tehty väkivalta oli lakastuttanut hänen hennon henkensä. Ja nyt oli hän lähtenyt sotaan, nyt tuli hänen, kuten sanat virallisessa lauseparressa kuuluivat, "mennä sotaretkelle kuninkaan rinnalla, tullakseen esi-isiensä kaltaiseksi, joiden kunnia oli perintö". Mutta oliko hänestä siihen kunniaan? Ei kukaan sitä uskonut; vähimmin itse kuningas, joka sen vuoksi ei antanut veljelleen edes mitään korkeampaa päällikkyyttä. Mutta prinssi itse uskoi ja etsiskeli sisällystä elämänsä tyhjyyteen. Suomessa näkyi hänelle tarjoutuvan tilaisuutta siihen. Hän tahtoi kostaa pettyneet toiveensa, hän tahtoi hämmästyttää niitä, jotka ylenkatsoivat häntä ja luulivat vestmanlannin rykmentin olevan kylliksi hänen kunnianhimoaan tyydyttämään. Sellaiset mietteet olisivat voineet olla miehen loukattua ylpeyttä, mutta ne olivat vain lapsen pahoitettua turhamielisyyttä ja ennen aikojaan vanhentuneen ukon voimatonta kiukkua.
Kuitenkin oli prinssi kuninkaan poissa ollessa ylipäällikkönä Helsingissä. Lähes neljä päivää hän oli täydellinen yksinvaltias; liian lyhyt oli aika saattaakseen hänet tuntemaan valtikan painoa, mutta kylliksi pitkä ihastuttaakseen sen loistoon.
Kaikki mainitut herrat seisoivat ylhäällä rintamuksen luona kuunnellen jyrinää, joka kaukaa kaakosta päin tullen kuului milloin kovemmin, milloin hiljemmin, milloin kokonaan vaikenikin, aina sen mukaan kuin tuuli kääntyi, kiihtyi tai tyyntyi. Se ei saattanut olla meren kohinaa, joka muuten on näiden rantojen jokapäiväistä soittoa. Ukkosen jyrinää ei se voinut olla, sillä siksi oli se liian säännöllistä, ja lisäksi olivat taivaalla liitelevät kevyet hattarat ennemmin viattoman puuvillan kuin salamoivien ukkospilvien kaltaisia. Se oli kaukaista tykkien pauketta, siitä ei ollut epäilemistä; päinvastoin olikin sitä odotettu joka päivä, senjälkeen kun Kaarle herttua 14. päivänä heinäkuuta purjehti Helsingistä Ruotsin laivastolla venäläistä vastaan, joka oli lähtenyt Kronstadtista.
Eri mieltä oltiin kuitenkin siitä, merkitsikö pauke ankaraa meritaistelua vaiko vain pienempää kahakkaa. Fredrik prinssi arveli sitä jälkimmäiseksi.
— Uskallan lyödä vetoa kaikista veloistani — sanoi hän hilpeästi — että urhoollinen veljeni suuramiraali on ajanut muutamia venäläisiä jauhojaaloja liikkeelle Haminasta ja pakottanut ne tervehtimään Ruotsin laivastoa, ja sen tehtyään on hän epäilemättä siksi jalomielinen, että antaa niiden mennä menojaan.
Tuo pahanilkinen viittaus Kaarle herttuan arkaluontoisuuteen, jota hänen kolme viikkoa sitten oli Dagerortin luona pakosta täytynyt osoittaa Venäjän laivastoa kohtaan, saavutti oitis suosiota prinssin seuralaisissa.
— Olisipa sääli jauhosäkkejä, sillä kahden viikon päästä maistuisivat venäläiset möykyt erinomaisilta, muistutti rohkeasti muuan nuori, Viaporin linnaväkeen kuuluva upseeri.
— Luuletteko niin, kapteeni Croneld? jatkoi prinssi, jonka seurueessa puheltiin jokseenkin vapaasti sodasta ja sotavarustuksista. — Olette oikeassa; toivottavasti herttua sallii meidän kahden viikon kuluttua aterioida Kronstadtissa. Jollei, niin me maamoukat saamme ravita itseämme laivastomme kunnialla.
— Teidän korkeutenne näyttää arvanneen oikeammin kuin ehkä luullaankaan, virkkoi paroni Rajalin, jonka harjaantunut korva heti ymmärsi tykinpaukkeen todellisen luonteen. — Tuo ei ole mikään jauhojaalakahakka, se on säännöllistä taistelua.
— Mutta se ei ole mahdollista, väitti prinssi. Kuulkaa! Nyt on taas kaikki hiljaa; jyske on loppunut. Kuulen kärpäsenkin surinan, ja pitäisihän Ruotsin laivaston tykkien toki voittaa mokoma ääni.