— Tässä sodassa käy kaikki helposti. Jos laivasto saa voittoja puolessa tunnissa, pitää maa-armeijan saada neljänneksessä, kuiskasi taas kapteeni Croneld prinssin korvaan.
— Minun käteni — jatkoi Rajalin — ovat karkeat ja käsnäiset, mutta jos teidän korkeutenne suvaitsisi laskea hienon kätensä paljaalle kalliolle, niin huomaisittepa, että se on hyvä kaikupohja. Tai neuvoisin teitä vielä mieluummin, ellei se olisi liian vaivalloista, painamaan korvanne kalliota vasten.
Prinssi seurasi ensimmäistä neuvoa.
— Luulen todellakin tuntevani vähäistä tärinää, mutta se saattaa yhtä hyvin aiheutua siitä, että kaupungissa ajetaan. Uskotte siis tosiaankin, hyvä paroni, tämän vuoren voivan kertoa meille taruja?
— Kenties, teidän korkeutenne. Ja vieläpä varsin kummallisia satuja valtakuntain kohtaloista, joista nyt lyödään arpaa. Kääntäkää hiukan tykkiaukkoja, niin teidän ylhäisyytenne saa kuulla.
Prinssi oli siksi äskettäin tullut hovista, hän oli siksi arka nykyisestä korkeasta arvostaan ja pelkäsi siksi paljon naurettavaksi joutumista, ettei hän olisi mielellään laskeutunut tuohon tukalaan asentoon. Mutta hänen uteliaisuutensa ja hetken jännitys, voittivat kaikki arvelemiset.
— Olkoon menneeksi, hyvät herrat! — huudahti hän — seuratkaa esimerkkiäni! Joka mies pitkällensä!
Samassa kaikki painoivat korvansa kalliota vasten. Ja jokainen kuuli nyt aivan selvästi ankaran, yhtämittaisen tykkien paukkeen, joka milloin tuntui vähenevän milloin taas kiihtyvän, ja ajoittain saattoi erottaa, miten linjalaivojen koko sivulta yht'aikaa ammuttiin.[5]
Fredrik prinssi ei enää laskenut leikkiä. Tuossa maanalaisessa sanomassa, joka — niin hiljaiselta ja rauhalliselta kuin kaikki muu näyttikin, mitä silmä tai korva saattoi huomata — kulki kautta meren ja maan ilmoittamaan kaukaisia taisteluja, oli jotakin juhlallista, jotakin salaperäistä. Sinä hetkenä ratkaistiin valtakuntain menestys, tuhansia maamiehiä kävi kenties juuri veriseen kuolemaan, eikä kukaan kalliolla seisojista voinut pelastaa tai auttaa heitä. Ystävä ja vihollinen puhuivat samaa tykkien tulikieltä, mutta kukaan ei osannut selittää sen merkitystä, ei kukaan tiennyt, ennustiko se Ruotsin aseiden voittoa vai tappiota. Ja kun taas siitä noustiin, näytti kaikki olevan kuin unta: peipponen lauloi kesävirttään lähimmässä puussa, ja meri loiskuili hiljaa kalliota vasten, ikäänkuin se ei koskaan olisi juonut pisaraakaan verta tai haudannut ainoatakaan pirstoutunutta alusta aurinkoisen pintansa alle.
— Totta totisesti — sanoi prinssi noustessaan — Kaarle veljelläni on tänään kuuma päivä. Saattaako kukaan teistä, hyvät herrat, paukkeesta arvata taistelun menon?