— Venäjän laivastolla — sanoi Rajalin — on suuremmat tykit kuin meikäläisillä. Luulen voivani erottaa moskovalaisen jymypaasit, eivätkä ne ärjy enää niin raivokkaasti kuin ammunnan alussa.
— Jumala varjelkoon isänmaata! jatkoi prinssi kalpeana ja liikutettuna, sillä hänellä oli kuitenkin sydän, ja se se olikin parasta hänessä. — Mitä on tehtävä? Voimmeko jollakin tavoin auttaa suuramiraalia?
— Jos sallitte, teidän korkeutenne — virkkoi Mansbach, joka oli parempi sotamies kuin valtiollinen äly, iloiten kuin ajuri ruoskan läjähdyksestä — uskallan huomauttaa, että Ruotsin saaristolaivasto on sataman suulla valmiina purjehtimaan.
— Se tulee liian myöhään! Se tulee liian myöhään! huusi moni herroista, joiden ei ollenkaan tehnyt mieli auttaa herttuaa niittämään kunniaa.
— Se ei tule liian myöhään, jos se heti lähtee liikkeelle, lausui eversti Anckarsvärd kiivaasti. Voidaanhan aina tuulen mukana ajelehtivia aluksia auttaa, haavoittuneita korjata ja saalista anastaa. Herran nimessä, teidän korkeutenne, antakaa laivaston heti nostaa ankkuri!
Sotaneuvosto saatiin tuokiossa kokoon. Ehdotusta sekä kannatettiin että vastustettiin. Prinssi ei ollut koskaan ollut tukalammassa asemassa. Ensi kerran eläissään hänen oli ajateltava ja toimittava kuninkaan sijaisena, eikä hänelle tahdottu edes suoda miettimisaikaa.
— Tuuli tyyntyy kokonaan, laivasto ei pääse paikaltaan, väitti hän.
— Joka aluksessa on airot, muistutti Rajalin.
— Se on totta, myönsi prinssi ilmeisesti hämillään.
— Mutta jos herttua on joutunut tappiolle, on saaristolaivasto hukassa! huusivat taas herttuan julkiset vastustajat ja kuninkaan salaiset vihamiehet.