Ja kapteeni nauroi, niin että kyynelet vierivät pitkin hänen punakoita poskiaan…
Herrat erosivat sitten tullakseen taas parin tunnin kuluttua koolle aamiaispöytään.
Lithau kävi kuin unessa koko päivän. Hänestä näytti aivan luonnolliselta ja selvältä se, mitä hän oli tehnyt: hän ei ollut voinut tehdä toisin. Mutta mikä oli tuleva, näytti hänestä epävarmalta ja hämärältä. Hän ei ollut tottunut leikkimään ihmissydämillä. Ja monena hetkenä tuntui hänestä, kuin hän olisi Linnaisissa salaperäisen kohtalon vallassa, joka käytti häntä aseenaan sovittaakseen satavuotisen rikoksen. Se yllytti hänen ylpeyttään. Vapaasti ja itsenäisesti hän oli hylännyt nimen; vapaasti ja itsenäisesti hän tahtoi määrätä kohtalonsa. Ja kuitenkin kahlitsivat häntä mitä lujimmat siteet. Sallimus oli tekeytynyt tytöksi ja ilvehti hänen uhkarohkeaa uhmaansa suloisen Ringa Littowin muodossa. Hän tunsi olevansa vanki eikä edes ikävöinyt vapauttaan.
Molemmat Littowin neidit näyttivät hänestä sinä päivänä kummallisemmilta kuin milloinkaan ennen — Anna oli kylmä kuin marmori, Ringa äänetön, alakuloinen ja itkeneen näköinen. Triste-Rubankaan ei ollut entisellään; milloin hän itki, milloin nauroi; milloin hän keimaili kapteenille, milloin seurasivat hänen katseensa arkkitehtiä, ikäänkuin hän olisi tahtonut saada selville, mitä uusi liitto oli vaikuttanut häneen. Tyttö raukka, hän rakasti arkkitehtiä vieläkin; häntä oli halveksittu, ja hän tahtoi kostaa. Kapteeni Winterloo tuli oikeaan aikaan ja sai hänen suostumuksensa.
Everstin ja vastahakoisen hovineuvoksettaren pitkään keskusteltua keskenään päätettiin kihlaus, sillä ehdolla kuitenkin, että Sveitsissä oleva holhooja siihen suostuisi, ja se julkaistiin heti. Siitä syntyi oikea perhejuhla Linnaisten kartanoon. Kilvan osoittivat kaikki Triste-Rubanille ystävyyttään. Neiditkin, jotka olivat siihen asti pitäneet opettajatartaan kunniassa, mutta eivät olleet tunteneet häntä kohtaan mitään hellää myötätuntoa, osoittivat hänelle nyt, ehkä ensi kerran, sydämellistä ystävyyttä, joka saattoi hänet unohtamaan, että hän oli mennyt kihloihin par dépit, vihasta. Ringa sai osittain takaisin iloisuutensakin, mutta karttoi ilmeisesti sanoa sanaakaan arkkitehdille. Lithausta tuntui, kuin hän olisi seisonut itse Delfoin temppelin portailla ja kuullut salaperäisen äänen alinomaa kuiskaavan sydämessään: uhraa kohtalottarille! uhraa kohtalottarille!
Enkö ole vieläkään uhrannut kylliksi? ajatteli hän… Päivä kului, tuli ilta, eikä Lithau ollut vieläkään lähtenyt.
24. VIHERIÄN KAMARIN KUMMITUS.
Aikainen ilta alkoi jo hämärtää Linnaisissa. Suureen saliin oli sytytetty kynttilät. Kapteeni Winterloo morsiamineen laati yhdessä everstin ja hovineuvoksettaren kanssa tulevaisuudensuunnitelmia, jotka koskivat Syrjänkosken meijerin rakentamista. Anna neiti oli jo kotvan aikaa kaivannut sisartaan, mutta luuli hänen menneen yläkertaan heidän huoneeseensa. Vihdoin hän huomasi, että arkkitehtikin oli poissa. Silloin hän kävi levottomaksi ja meni kynttilä kädessä pimeään vierashuoneeseen. Siellä hän näki Ringan istuvan kasvot käsiin kätkettyinä, vaipuneena sohvapöydän hienoa liinaa vasten, ja sohvan nurkassa istui arkkitehti kalpeana ja totisena. Hän ei edes liikahtanutkaan Annan tullessa; mutta Ringa alkoi itkeä, niin kiihkeästi, niin lapsellisesti kuin hänen tapansa oli.
Annan kasvot kalpenivat samassa huomattavasti. Hän pani kynttilän pöydälle, istuutui Ringan viereen ja katsoi arkkitehtiin tummin, läpitunkevin silmin, jotka saattoivat osoittaa yhtä paljon uhkaa ja vihaa kuin ne luultavasti toisissa olosuhteissa olisivat osoittaneet hehkuvaa rakkautta.
— Miksi Ringa itkee? kysyi hän Lithaun puoleen kääntyneenä.