— Ketä hittoa sitten? Mehän ajoimme yhdessä. Setä tahtoi uskotella, että tyttö on pelkuri. Oletko pelkuri, ajattelin minä, silloinpa saamme ajaa hurauttaa vähäisen. Hollolalainen raudikkoni ja minä tunnemme toisemme; jos sipaisen sitä ohjaksilla kaulaan, niin se tietää tehtävänsä. Ja niin sitä mentiin! Minä ajoin hurjemmin kuin kadetti, ja niinpä viivyimme tasan yhdeksäntoista minuuttia ja kolmekymmentäviisi sekuntia kumpaisenkin peninkulmapylvään välillä.
— Hyvät silmät pimeässä ja pyryssä.
— Ja sukkelat koivet, par bonheur, kaikeksi onneksi; minä olen syöttänyt sitä hyvin, se on maksanut kelpo rahat, mutta valakan annoin senkin lemmolle, toisin sanoen kaupungin Hakkaraiselle, muutamista samppanjapulloista, jotka päälle päätteeksi vielä jäivät juomatta. Kuten sanottu, appivaari — sanon appivaariksi vanhan tavan mukaan — minä ajoin hurjemmin kuin Napoleon Moskovasta ja melkein kuin kenraali Ramsay, mutta luuletteko tytön pelänneen? Plus vite! plus vite! hihkaisi hän ja kiitteli raudikkoa. Jopa nyt jotakin, ajattelin minä; enkö saa sinusta urakkaa? Ja min lasketin suoraan Martolan niityn poikki, missä reki heilahteli kivien ja kantojen yli kuin kukonhöyhen tuulessa. Plus vite! plus vite! huusi hän taaskin. Kuulkaas, mamseli, sanoin minä, minä kunnioitan teitä, mutta tuhat tulimmaista, minä en voi laskea kovemmin, muuten ajan raudikkoni piloille, se on tuskin neljän vuoden vanha. No, täytyyhän meidän sitten tyytyä, sanoi hän, ja niin aloimme me puhella järkevästi. Hän on ymmärtäväinen tyttö; hän pitää hevosista…
— Triste-Ruban on järkevä tyttö…
— Niin on. Kun pääsimme Linnaisten portille, oli asia jo melkein selväksi puhuttu.
— Mutta, hyvä Winterloo, eiköhän se liene käynyt vähän liian hätäisesti? Minä pidän Triste-Rubania arvossa, hänellä on monta hyvää puolta, mutta epäilen, sopiiko hän maalaisherralle, joka tarvitsee kätevän, käytännöllisen vaimon, sellaisen, joka osaa hoitaa taloutta täällä sydänmailla…
— Jättäkää se nyt sikseen, minä pidän myöskin Ringa serkkua arvossa, mutta tokkopahan hän ymmärtää paremmin hoitaa juottovasikoita kuin Adelaide? Siitä ei enää maksa vaivaa puhua. Sanalla sanoen, minä aion naida, ja minä aion naida Adelaiden. Syrjänkoski on nyt kuin onkin mennyttä kalua, ja velkojani saavat tyytyä siihen, mitä on jäljellä. Kun ei ole mitään muuta tekemistä, niin naidaan. Setähän voi vuokrata minulle torpan, niin on minulla kaikki, mitä kunnon mies tarvitsee: tölli ja sydän.
Kelpo kapteeni nauroi tätä puhuessaan niin hyväntahtoisesti, puoleksi leikillisesti, puoleksi surullisesti, että hyväsydäminen eversti tuli liikutetuksi.
— Ajatelkaamme asiaa, vastasi hän. Jos Syrjänkoski joutuu vasaran alle, niin ei se tule vierasten käsiin. Siinä on hyvät karjalaitumet, sinne voisi perustaa meijerin valmistamaan juustoa sveitsiläiseen tapaan…
— Olkoon menneeksi, setä! Sveitsiläiseen tapaan! No se vasta oivallinen ajatus; olisipa aimo sukkelata maksaa velkansa vanhalla juustolla.