— Sinä, joka tunnet maailmaa vain nukkekaapistasi ja ihmisiä kuvakirjoista — mistä sinä tiedät, mikä tämä herra todellakin on?

Silloin Lithau astui väliin eikä antanut Ringan vastata.

— Jo riittää, sanoi hän. Saattaisin vuorostani kysyä, onko komealta sointumaton, mutta kunniallinen aateliton nimi Anna neidin silmissä niin suuri rikos, ettei meidän aikamme valistus eikä miehen luonne, jossa ei ole mitään tahraa, voi tasoittaa juopaa Ringan ja minun väliltäni. Mutta Jumala varjelkoon minua tunkeutumasta kahden sisarsydämen väliin, joiden tulee kuulua toisilleen koko elinajan! Minä annan Anna neidille aikaa, jotta hän oppisi tuntemaan minut paremmin… Nyt lähden onnellisena ja palaan takaisin; jäähän koko onneni tänne. Mutta Ringa on vapaa; minä en sido häntä lupauksen sitein. Ehkä hän on saava sovitetuksi sisarensa epäilyn. Katsokaa tuota lasta, tuota lasta, katsokaa, miten nopeasti hän kehittyy naiseksi! Jääkää hyvästi, Anna neiti! Jää hyvästi, Ringa, iloinen päivänpaisteeni! Tulen takaisin, kun vehreys palaa Linnaisten puistoon…

Samassa jääkylmä käsi tarttui hänen käteensä, ja hänen vieressään seisoi Viheriän kamarin kummitus. Samat tuhkanharmaat kasvot, jotka jo ennen kahdesti olivat katsoneet häntä, katsoa tuijottivat taaskin kiillottomilla, läpitunkevilla silmillään häneen.

Mutta yö, pimeys, hiljaisuus, yksinäisyys, kaikki nuo mielikuvituksen kauhunnäkyjen runsaat lähteet eivät nyt olleetkaan ympäröimässä häntä salaperäisyydellään. Kynttilän valossa ja tyttöjen läsnäollessa kammottava kummitus muuttui ihmisen muotoiseksi, kyyryselkäiseksi, kuihtuneeksi mummoksi, jolla oli yllään jo ammoin vanhentunut puku ja päässä valkoinen päähine, josta otsan tavaton kalpeus kävi vielä huomattavammaksi. Mutta niin kummallinen oli hänen liikkumaton katseensa, niin outo hänen ryhtinsä, johon ei ulkomaailma näyttänyt mitään vaikuttavan, että arkkitehti nytkin tunsi vasten tahtoaan kylmien väreiden karmivan ruumistaan, kun jäinen käsi kosketti häntä.

Olento katsoi häntä muutaman hetken ääneti — veti hänet sitten hiljaa eteenpäin, vei hänet Ringan luo ja yhdisti heidän kätensä. Sitten hän nyökkäsi päätään ja sanoi käskevästi:

— Kaarle Littow, Szistovon sukua, ota morsiamesi!

Nuo sanat, ääni niin soinnuton kuin se olisi kuulunut haudasta, vaikuttivat kaikkiin mitä syvimmin. Ei edes Annakaan uskaltanut vastustaa häntä. Lithau vain näytti epäröivän.

— Kaarle Littow, Szistovon sukua, minä sanon sinulle, ota morsiamesi! toisti vanhus painokkaasti.

— Mitä hän sanoo? kysyi Ringa vavisten.