— Ja sinä sanoit, että suku on Picardiesta muuttanutta aatelia!
— Sanoinko niin? No, voihan se olla mahdollista. Luulenpa melkein, että Picardien aatelilla on tapana myyskennellä huvikseen juustoa joutohetkinään. Ainakin he myyvät viiniä. Eikö äiti ole koskaan juonut picardon-viiniä?
— Juustokauppiaan tytär! Kuinka saatoit tehdä äidillesi sellaisen chagrinin, murheen!
Ja hovineuvoksetar raukka vuodatti katkeria kyyneleitä. Hän unohti koko Syrjänkosken menettämisen, unohti kaikki heidän suuret surunsa, unohti tulevan miniänsä kaikki viat ja hyvät puolet, ja kaikki hänen huolensa keskittyivät siihen onnettomaan keksintöön, että hänen rakas Eusebiuksensa oli liittynyt juustokauppiaiden sukuun. Täytyihän kaikkien Winterlooiden ja Ahlekorsien kääntyä haudoissaan.
Kapteeni Winterloolla oli kuitenkin monen muun hyvän ominaisuuden ohessa sekin, että hän oli hyvä poika, ja hänen mieltänsä kirveli, kun äiti pani asian niin pahakseen.
— No, no — sanoi hän lohduttaen — älkää olko pahoillanne, armollinen äiti, juustojuttu saa jäädä meidän salaisuudeksemme, vaikka olenkin kuullut, että juustokauppiaat voivat päästä Sveitsissä presidenteiksi. Sitä paitsi olen aivan varma siitä, että Adelaiden esi-isät ovat olleet mukana Jerusalemin hävityksessä, jos siitä on mitään huvia armolliselle äidille, ja se on, tuhat tulimmaista, enemmän kuin mitä Littowit, Winterloot ja Ahlekorsit kaikki yhteensä saattavat kehua tehneensä… Mutta on aika mennä murkinoimaan. Minä en ole vielä nähnyt Adelaidea tänään, ja mitä tulee ryyppyyn ja juustoon…
— Juustoon! huokasi hovineuvoksetar ja seurasi vastahakoisesti poikaansa.
Mutta aamiainen viipyi erään harvinaisen tapahtuman tähden.
Paroni Littow oli päättänyt tutkia Viheriän kamarin salaisuuden ja meni heti päivän koitteessa sinne mukanaan arkkitehti ja muutamia talon työmiehiä; heidän käskettiin nostaa paikoiltaan raskas tammikaappi, jolla oli ollut varsin kummallinen osuus huoneen salaperäisissä tapahtumissa. Sillä välin eversti kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut Viheriässä kamarissa ja mikä suurimmaksi osaksi on lukijalle tuttua. Seikkailun loppu, mikä sai hänet varhain aamulla menemään alakertaan arkkitehdin luo, ei ollut yhtä salaperäistä, mutta sentään yhtä käsittämätöntä. Hän oli päättänyt valvoa lopun yötä, mutta äänettömyys ja väsymys olivat vieneet voiton hänestä; hän vaipui, kuten Lithaukin, unen horroksiin istuessaan kirjoituspöydän ääressä, ja siitä herätti hänet käsi, joka hiljaa laskeutui hänen olkapäälleen. Nostaessaan katseensa hän näki vieressään tätinsä, joka sanoi hänelle:
— Mene vieraan luo ja pyydä häneltä paperi, jonka hän on löytänyt tammikaapista. Kuolleitten ja elävien onni riippuu siitä!…