— Kopeus kasvaa yli kaikkien rajojen. Hän on olevinaan, tuo mies, kuin olisi hän oikeata sukua.
— Lempo vie! Sukua meillä on kaikilla, ja siinä kyllin. Mies suututti minua, mutta nyt se on unohdettu. Me joimme eilen veljenmaljat, ja tietäkääs, armahin äiti, että hän on oikea kunnon Kalle. Sitä paitsi kuulin kerrottavan, että joku hänen esi-isistänsä, muuan Lithovius tai mikä lienee ollut nimeltään, on ollut hovirunoilija tai poéta laureatus, kuten heitä lienee siihen aikaan nimitetty, hänen majesteettivainajansa, en muista enää kenen, hovissa.
— Hovirunoilijako? Minkä arvoinen on hovirunoilija?
— Peijakas, onpa sekin kysymys! Luullakseni se hyvinkin vetää vertoja hovineuvokselle.
— No siinä tapauksessa myönnän hänellä olevan jonkinlaista préjudicea, vanhaa oikeutta. Mutta entä hän itse? Minkä arvoinen on arkkitehti?
— Arkkitehti lienee samaa maata kuin vapaamuurari. Mutta raillerie à part, leikki sikseen; Hirmunen, Ketonen ja Hakkarainen ovat ruvenneet hakemaan saamisiansa. Lukkilan Lorunen ja hänen Loviisansa kysyvät, olivatko päivällisemme komeat. Malinen hakee rästiä, ja Grönfors kuuluttaa huutokauppaa Syrjänkoskelle. Toivoisin, saakeli soikoon, että minussa olisi hitunen Dantonin vikaa voidakseni teloittaa koko joukon.
— Mutta sehän on ilkeätä! Minä en voi koskaan antaa sinulle anteeksi, ettet sinä ottanut Ringa Littowia, kun hän vielä oli à prendre, saatavissa. Annankin suhteen voisit vielä tehdä hyvät kaupat, ellet tyhmyyksissäsi olisi jo kihlautunut…
— Älkäämme ajatelko enää sitä asiaa, äiti. Laskekaamme ennemmin, montako lehmää voimme elättää Syrjänkoskella, kun Littow perustaa meijerinsä. Adelaide on ihastuksissaan siitä; hän on tarjoava meille Sveitsin juustoa aamuisin, päivälliseksi ja illalliseksi. Hänen isänsähän oli juustokauppias…
— Juustokauppiasko? Mikä horreur! Voi minua onnetonta äitiä, minun
Eusebiukseni nai juustokauppiaan!
— Pyydän anteeksi, hänen tyttärensähän. Mitä pahaa siinä on?