— Vaiti ja odottakaa minua täällä! huusi eversti laskeutuessaan alas seinän aukkoon.
Muistaen saaneensa vartijan viran Viheriässä kamarissa Mefisto syöksähti isäntänsä jälkeen, ja molemmat katosivat seinäportaiden pimeään.
Odotettiin hetkinen, puheltiin kuiskaillen, muutamat olivat peloissaan, kaikki uteliaina. Vain Lithau seisoi synkkiin muistoihin vaipuneena. Hän tiesi aivan hyvin, etteivät Justina neidin rauhaa noina monina vuosina olleet häirinneet tyhjät mielikuvituksen tuotteet, vaan tieto hänen isänsä maailmalle tuntemattomasta petoksesta ja syvä tarve koettaa sovittaa Littowin nimen anastusta. Hän, joka hyvin tunsi vanhan kaapin, oli aivan varmaan tiennyt siitä tärkeästä paperista, joka siinä oli säilössä. Kenties hän oli tahallaan edistänyt Viheriän kamarin pahaa kummitusmainetta estääkseen asiaan kuulumattomia keksimästä salaisuutta. Kenties hän oli vuosi vuodelta koettanut Ringan ja Holmingin puheista ottaa selkoa kaikista talon vieraista, toivoen vihdoin löytävänsä jonkun, jolle hän voisi uskoa tuon kauhean paperin; hän ei liene tahtonut tai uskaltanut uskoa sitä veljensä pojalle, everstille. Ja silloin oli sallimus todellakin johtanut Linnaisiin juuri vääryyttä kärsineen suvun ainoan jäljellä olevan jälkeläisen, ainoan, joka vielä saattoi vaatia oikeutta kuolleilta. Hän oli nähnyt Lithaun olevan yötä Viheriässä kamarissa, hän oli kiinnittänyt hänen huomionsa vanhaan kaappiin, avannut hänelle sen kaikilta muilta suljetun oven ja vetänyt puoleksi auki erään laatikon — sen, missä salakomero oli kätkössä! Vanha naisparka, miten tuskallista mahtoi hänestä ollakaan paljastaa isänsä häpeä, ja kuitenkin, minkä sanomattoman huojennuksen hän olikaan saanut rikoksen sovittamisesta!
Niin, eikä mitenkään muuten, oli selitettävä nuo kummalliset tapaukset. Mutta salaportaat? Mikä julma intohimo olikaan rakentanut salaloukon, ja miten sietämätön kidutus olikaan saattanut Jaakko von Littowin puolison epätoivosta rikokseen, rikoksesta itsemurhaan!
Eversti viipyi kauan. Vihdoin hän palasi kalpeana ja totisena.
— Nämä portaat — sanoi hän — vievät tätini huoneeseen. Hän ei enää ole niitä käyttävä. Tapasin hänet nukkumasta — nukkumasta iäistä unta.
26. KAKSIKYMMENTÄ VUOTTA MYÖHEMMIN.
Lukijan suosiollisella luvalla siirrymme nyt kaksikymmentä vuotta eteenpäin ajassa ja siis melkoista lähemmä meidän päiviämme. On kaunis iltapäivä heinäkuussa. Eversti paroni Kaarle Sigismund Littow on vieraisilla Syrjänkosken suuressa meijerissä, ja siellä häntä on kestitty hänen oivalla mielijuustollansa, joka on Sveitsin mallin mukaan valmistettu. Eversti on vielä kookasvartaloinen, komea ukko, ryhti suora kuin sotilaalla ainakin ja pää valkoinen kuin kyyhkynen. Tuskinpa uskoisi hänen äsken täyttäneen kahdeksannenkymmenennen ikävuotensa. Lukuunottamatta sitä, että toinen silmä on luopunut palveluksesta ja toisenkin näkövoima on heikontunut, eversti kantaa vuosien suuren taakan kuin muinaisajan urho, ja jottei nykyaikakaan unohtuisi hänen mielestään, on hänellä taskut täynnä rintasokeria suuren lapsilauman varalle, joka meluaa hänen ympärillään.
Hän istuu päärakennuksen portailla. Rakennuksen hän oli teettänyt Syrjänkoskelle ostettuaan kohta palon jälkeen pakkohuutokaupalla myytäväksi joutuneen Syrjänkosken. Kapteeni Eusebius Winterloo tulee ulos katsomaan, ovatko everstin hevoset jo valjaissa, ja ärjyy lapsijoukolle, että se häpeäisi vähän eikä surisisi kuin paarmat vanhan sedän ympärillä. Kunnon kapteeni ei ole edistynyt arvoasteissa, mutta sitä enemmän muussa hyvässä. Hänestä on tullut niin lihava, että hän vertaa itseään "paraiksi käyneeseen oluttynnyriin" — sillä hän on äskettäin perustanut suuren oluttehtaan. Sitä paitsi hän ja Littow ovat jo monta vuotta yhdessä omistaneet meijerin, ja hän tulee melkoisen hyvin toimeen varojen puolesta; muuten hän on iloinen, hyväluontoinen moukka, kuten hän aina on ollut, huolimatta kaikista vaivoista, mitä rouva on nähnyt koettaessaan istuttaa häneen eurooppalaista sivistystä. Hovineuvoksetar vainaja, hänen äitinsä, joka ei milloinkaan unohtanut kursailua, oli jo aikoinaan huomannut turhiksi kaikki ponnistukset, mitä hän teki Eusebiuksen hyväksi, ja kapteeninrouva Winterloo, syntyisin Triste-Ruban, on vihdoinkin nähnyt parhaaksi antaa kelpo miehensä pysyä semmoisena, millaiseksi Herramme ja sotilaselämä olivat hänet nuorena muodostaneet. Sen sijaan on hän, viisaasti tehden, pannut kasvatustapansa käytäntöön pienissä ilveksissä, tuossa pitkässä jonossa, jossa yksitoista alkujaan neljästätoista on elossa ja jolla hän aikojen kuluessa on turvannut Winterloo-suvun vastaisen kukoistuksen. Pojista sukeutuu millainen mistäkin, ei pahaa kestään; muutamat pulleat kuin isä, toiset hoikat kuin äiti, kaikki oikein vallattomia vaatteiden kuluttajia, joiden housujen polviin ilmestyy säännöllisesti jok'ikinen viikko reikiä. Vanhimmalla pojalla Eusebiuksella, joka lukee maanviljelysoppia Mustialassa ja on yhdeksäntoistavuotias, on äitinsä murheeksi huomattava taipumus tulla isäänsä; hänet on jo tavattu käyttämästä joitakuita "lempo vie", "saakeli soikoon" tai muita raa'anlaisia lauseparsia, jotka ovat karisseet kuin murut isän suuresta kesytettyjen eläintarhaleijonien varastosta. Enemmän iloa olisi rouva Winterloolla punaposkisista tyttäristään, jos he vain vähemmin vieraantuisivat hienosta seuraelämästä eivätkä äitinsä mielipahaksi puhuisi paremmin suomea kuin ranskaa. Mutta, mikä on tosiaan kummallista, muinoinen opettajatar on itsekin melkein kokonaan unohtanut äidinkielensä, tai oikeammin, hän sekoittaa siihen sekä suomalaisia että ruotsalaisia sanoja aivan ujostelematta, mutta sitä vastoin hän on yhä vielä hyvin taitava kieliopissa, joka taas on tyttärien kauhistus. Rouva Winterloo on ylimalkaan hyvä emäntä, hieman kiivas ja kiukkuinen piioille, mutta nepä saavat suuttumaan vaikka kivenkin! Syrjänkosken meijeri on hänen kuolematon kunniansa. Alussa ei yritys oikein ottanut onnistuakseen kieliopin sääntöjen mukaan, ja lehmätkin olivat mutkikkaammat kuin itse säännöttömät teonsanat. Mutta pitkäaikaisen matkan jälkeen, jonka rouva Winterloo teki kymmenen vuotta sitten Sveitsiin ja jolla matkalla hän sai neuvotella sukulaistensa juustokauppiaiden kanssa, on meijeri käynyt oikein hyvin, valmistanut suuria tynnyrillisiä mitä oivallisinta voita, joka on saanut kunniamerkkejä monessa näyttelyssä, ja on niin edistynyt juuston valmistamisessa, että Sippola, Moisio ja muut maan juustokuuluisuudet saanevat siitä ennen pitkää vaarallisen kilpailijan maailmanmarkkinoilla.
Rouva Winterloo ilmestyy sitten portaille ja tuo omin käsin everstille hänen tavallisia virvokkeitaan: voita, leipää, juustoa, retiisejä ja lasin raikasta lähdevettä. Kaikki on tuoretta ja maukasta, voi keltaista kuin sahrami ja kirnuttu uudessa turbiinikirnussa, jonka vertaista ei sitä ennen ole nähty viidenkymmenen peninkulman alalla. Rouva Winterloo kertoo, miten kaupunkilaiskarjakot ovat viime vuosina tehneet kokeitansa Syrjänkosken karjatarhassa, mutta ettei mikään vetänyt vertoja sveitsiläiselle menettelytavalle, eikä puutu muuta kuin englantilaiset vieraat, jotka matkustavat vaikka satakin peninkulmaa saadakseen maistaa hyvää juustoa. Eversti taas puolestaan kertoo Linnaisten suoviljelyksestä. Kapteeni Winterloo oli ennustanut, että siitä tulisi vettä kuin Hakkaraisen samppanjasta, ja niin oli todellakin käynyt. Kapteeni ei näet koskaan voinut antaa anteeksi, että Hakkarainen oli ottanut hänen valakkansa samppanjasta, joka juomatta paloi tulipalossa.