Siitä maalaiskeskustelusta tunnemme varsin hyvin Linnaisten vanhan herran ja Syrjänkosken häikäilemättömän kapteenin, mutta vaivoin entisen opettajattaren, neiti Triste-Rubanin. Hän on mahdollisimman hyvin mukautunut meidän maamme oloihin, ja nuo kaksikymmentä vuotta ovat muuttaneet pienen, miellyttävän sveitsittären ruskeine, keimailevine silmineen hyvin puheliaaksi, hyvin säästäväiseksi ja hyvin lihavaksi pieneksi emännäksi, joka rajattomasti hallitsee yhtä miestä, yhtätoista lasta ja kuuttakymmentä elukkaa; mutta kunniamerkkiä "pour le mérite" ei hän ole saanut, vaikka hän sen kyllä olisi ansainnut. Arkkitehdin ennustus meni siis yhtä tyhjiin kuin Hakkaraisen samppanja.
— Nyt lienee jo poikani, vuorineuvos, tullut kotiin Turusta, sanoo parooni Littow ja nousee mukaviin ajoneuvoihin.
Winterloot, suuret ja pienet, kerääntyvät hänen ympärillensä ja huutavat täyttä kurkkua "eläköötä" jäähyväisiksi vanhalle sedälle. Ajaja läiskäyttää ruoskaansa, ja paroni Littow palaa Linnaisiin.
Herraskartano on nyt toisen näköinen kuin kaksikymmentä vuotta takaperin. Muodoton vanha rakennus on hävinnyt synkkine saleineen, pitkine käytävineen ja pahamaineisine Vihreine kamareineen, ja sijaan on kohonnut koruton, mutta kuitenkin kaunis kaksinkertainen kivirakennus, jonka korkeista, valoisista ikkunoista uuden ajan valo virtaa kaikilta puolin sisään. Ympäriltä häämöttää puiden välitse sieviä, pieniä tupasia; puisto on hyvin hoidettu, ja kun ajetaan kartanoon pitkin vanhojen, korkeiden lehmusten varjostamaa kujaa, näyttää uusi Linnaisten kartano niin iloiselta, niin viehättävältä, että sinä, hyvä lukija, jos matkasi milloin käy niille seuduille, et voine vastustaa uteliaisuuttasi, vaan poikkeat tutustumaan kunnioitettavaan perheeseen, josta puhutaan Viheriän kamarin kertomuksessa. Saatat tehdä sen arvelematta, sillä vaikka onkin luonnollista, että Linnaisten asukkaat hieman vitkaillen puhuvat Viheriästä kamarista, saat olla varma, että olet tapaava siellä niin paljon vieraanvaraisuutta ja niin vähän ylimyksellistä kopeutta kuin suinkin voit vaatia keltään Littowilta — huomaapas, Littowilta! — meidän päivinämme. Ei tee enää vanhan Jagielin hirveä miekka eivätkä Jaakko von Littowin tekotukat yöllistä ilkivaltaa Linnaisissa. Nykyaika on ratsastanut taloon sen porteista tuulineen ja auringonpaisteineen; keskiajasta on tuskin enempää jäljellä kuin nimi ja muisto.
Eversti paroni Littowia tervehtii jo portailla perhe, jossa osaksi vielä tapaamme vanhoja tuttuja. Mies, jota eversti erikoisesti painostaen nimittää "pojakseen, vuorineuvokseksi" — ja harvoin kuullaan hänen käyttävän muuta nimitystä — on entinen arkkitehti Kaarle Lithau, kookasvartaloinen, viisikymmenvuotias herra, talon vävy ja suuren maatilan ynnä kaikkien siihen kuuluvien tehtaitten ja sahojen hoitaja. Sen, mitä onni oli antanut hänelle, oli hän lunastanut miehen tavoin. Hän on maamme viisaimpia, käytännöllisimpiä ja vaikutusvaltaisimpia maanviljelijöitä; laajalti ylt'ympäri hän on raivannut avaran uran viljelykselle ja varallisuudelle. Koko hänen olemuksensa synnynnäinen vakavuus on vuosien vieriessä käynyt lempeämmäksi, pehmeämmäksi, kuitenkaan kokonaan haihduttamatta jonkinlaista synnynnäistä ylpeyttä, jonka tähden aateliset tilanomistajat ovat joskus syyttäneet häntä aatelittoman kopeudesta. Mutta kartanon alustalaiset eivät koskaan valita sitä, ja voidakseen paremmin arvostella häntä tarvitsee vain nähdä, miten hänen totinen katseensa sulaa keväiseksi lämmöksi ja päivänpaisteeksi, kun hän silmäilee puolisoaan ja lapsiaan. Ringa — entinen Ringa Littow — on nyt pieni, sievä, rakastettava kuudenneljättä vuoden ikäinen rouva. Leikkivästä lapsesta on varttunut jalomielinen nainen. Hänen kasvonpiirteittensä kauneudessa ja sielukkuudessa on vielä jäljellä paljon muinaisesta lapsellisesta veitikkamaisuudesta, ja kun hänet näkee vanhimman tyttärensä, neljätoistavuotiaan Annan vieressä, voisi heitä luulla sisaruksiksi. Anna — siihen aikaan sanottiin vielä mamseli Anna, koska neiti-nimityksen ylimykselliset muurit eivät olleet vielä murtuneet, ja lukija tietää sentään parhaiten, että Anna mamselin todellinen jalosukuisuus vie monistakin neideistä voiton — hän on vaaleaverinen ja lempeä kuten hänen äitinsä, mutta Ringa, nuorempi, kohta kaksitoistavuotias tyttö, on tummaverisempi, ylpeämpi, kiihkeämpi, enemmän vanhain Littowien kaltainen. Oikullinen sallimus on huvikseen vaihtanut sisarusten nimet ja luonteet.
Vuorineuvos Lithau on sitä paitsi tuonut Turusta mukanaan ainoan poikansa, kuusitoistavuotiaan Kaarle Sigismundin, joka aikoo tutkia maanviljelystä ja vuoritiedettä Skotlannissa. Hän on pitkä, voimakas ja viisas nuorukainen; hänessä näyttää yhdistyneen isän vakavuus ja äidin lempeys. Ilmeisesti hän on isoisän lemmikki; vanha eversti on laskenut päivät ja tunnit hänen tulohetkeensä asti ja sulkee hänet syliinsä ilokyyneleitä vuodattaen.
Vielä on eräs perheen jäsen esittelemättä — laiha, hieman kuihtunut olento, jonka silmät säkenöivät ja jonka ryhti on ylhäinen ja käskevä. Tuskin tunnemme häntä entiseksi Anna Littowiksi, josta sittemmin tuli markiisitar Ribeira ja joka on jo leskenä miehensä, Portugalin samannimisen ministerin kuoltua. Katarina Szistovon heimolainen ei ole voinut suostua valitsemaan aatelitonta, vaikka hänen sydämensä kerran olikin vähällä pettää suvun perintätavat. Hänellä ei ole lapsia, ja hän on vain käymässä isänsä ja sisarensa luona, mutta jäisi kenties mielellään ainiaaksi isänmaahansa, ellei hänen miehensä olisi pelissä menettänyt kaikkea hänen perintöään Homburgissa eräälle Spiegelbergille, joka sitten päätti päivänsä Espanjan kaleerilaivoilla. Lesken täytyy jäädä Lissaboniin saadakseen eläkkeensä. Liian ylpeä hän muuten onkin jäämään sukulaisilleen vastuksiksi, eikä hän luultavasti ole vielä täydellisesti voinut leppyä Lithau-nimeenkään, vaikka hänen sydämellinen ja hellä rakkautensa sisareen joka päivä sulattaakin hänen ylpeyttänsä lempeämmiksi tunteiksi.
Paitsi hovineuvoksetarta on vielä kaksi muutakin vanhaa tuttua mennyt kaiken maailman tietä, kumpikin hyvin iäkkäänä. Holming, vanha "kaikki kaikessa", on jo kauan levännyt kirkkomaan kulmassa kummitusjutuistaan, ja uskollinen Mefisto on haudattu puistoon korkean lehmuksen alle, jonka kuoreen on piirretty sen nimi ja kuolinvuosi.
Eversti, joka tuskin saattaa kääntää silmiään kukoistavasta tyttärensä pojasta, tarttuu nyt vävynsä käsivarteen ja kuiskaa hänelle:
— Minä pyydän sinulta jotakin, Kaarle!