— Mitä käskette, isä?
— Minä en käske, minä pyydän, minä rukoilen sinua, Kaarle — en itseni tähden enkä sinunkaan tähtesi, vaan tuon pojan tähden — katsohan vain, miten komea Littow hänestä kerran onkaan tuleva!
— Jättäkää se asia, isä. Olenhan jo kerran myöntynyt toivomuksiinne, kun näitte niin paljon hyvää tarkoittavaa vaivaa hankkiessanne minulle vuorineuvoksen nimen. Saatiinpa uudesta kaivoksestamme miten paljon rautaa hyvänsä, ei se voi takoa minusta kelvollista vuorineuvosta. Älkäämme sen tähden enää puhuko nimestä!
— Taipumaton mies, sinä et siis tahdo suoda minulle sitä lohdutusta astuessani hautaan, että näkisin vanhan nimeni vielä uudistuvan kunniaan ja elämään tulevaisina aikoina! Kaarle, minä rukoilen sinua, vaikka oletkin vakuutettu siitä, että poika on uurtava uransa, olipa hänellä mikä kunniallinen nimi tahansa — ja minä katson hänen kykenevän sen tekemään — niin muista, millä ennustavalla nimellä tätini puhutteli sinua kuolonsa edellisenä päivänä! Muista sukulaisuutta, mikä on olemassa meidän nimiemme välillä! Muista, mitä tätini sanoi suuren, tuntemattoman rikoksen sovittamisesta, mikä ei minulle ole koskaan oikein selvinnyt! Muista Jaakko von Littowia ja anna minun ottaa poikasi ottopojakseni!
Vuorineuvos Lithau on vaiti. Hän on kauan vaiti, ei kukaan tiedä, mikä taistelu riehuu taipumattoman miehen sydämessä. Hänen povensa pohjaan on kätketty salaisuus, jota ei enää kukaan kuolevainen tunne, ja se nousee hänen järkkymättömiä periaatteitaan vastaan, se murskaa ne, niinkuin ruuti murtaa muurit ja vuoret; koko elämän kestänyt luja perustus horjuu, se sortuu hänen jalkainsa alta … hän joutuu varjojen valtaan. Mitä kaikkea hän onkaan jo itse uhrannut kohtalottarelle, jotka olivat kietoneet hänen elämänsä langat niin läheisesti Littowin sukuun! Hän katsoo menneisiin aikoihin, hän näkee siellä riistetyn nimensä ja ryövärin katuvaisen, rauhaa rukoilevan haamun. Hän katsahtaa tuleviin aikoihin ja näkee tuon nimen uudelleen joutuvan oikealle omistajalleen. Mitä hän ei koskaan itsensä tähden tehnyt, sen tekee hän nyt poikansa tähden.
— Isä — sanoo hän syvästi liikutettuna — minä olen teille velkaa koko elämäni onnen, lempeimmän päivänpaisteen, mikä milloinkaan on hajoittanut pilvet miehen otsalta. Te olette antanut minulle Ringan! Toteutukoon toivonne. Poikani saakoon sen nimen, joka hänelle oikeastaan kuuluukin. Littowin nimi on uudelleen elävä, ja kuolleet saavat levon haudoissaan.
VIITESELITYKSET:
[1] Kellgrenin runoelma.
[2] Bengt Lidnerin runoelma "Kreivinna Spastaran kuolema".
[3] Kustaa III:n murhenäytelmä.