— Antaudu, taikka syöksen säiläni lävitsesi! huusi nuorukainen painiskellen kaikin voimin väkevämpää vastustajaansa vastaan.
Vastauksen asemasta mies tempasi irti vasemman kätensä, vetäisi esiin pistoolin ja laukaisi sen Lennartin päätä kohden. Onneksi oli sankkiruuti kostunut yökasteesta: pistooli ei syttynyt.
Lennart väänsi aseen miehen kädestä, mutta koetti turhaan saada heitetyksi häntä maahan, kun kelpo Turkkimme, joka sillä aikaa ensin oli miettinyt asiaa ja lähtenyt sitten verkalleen liikkeelle mennäkseen avuksi nuorelle herrallensa, jo vähitellen läheni taistelupaikkaa.
Huomatessaan tuon voimanlisäyksen yökulkija näki parhaaksi luopua vastarinnasta.
— Millä oikeudella — sanoi hän äänellä, joka ei aivan soveltunut yksinkertaiseen talonpoikaisnuttuun puetulle miehelle — millä oikeudella karkaatte minun kimppuuni kuin maantierosvot? Tiedättekö, lurjus, että siitä voitte menettää päänne?
— Sitten vastaan sinulle, kun ensin sanot, kuka olet ja miksi äsken hiivit rakuunoita piiloon, vastasi Lennart kopeasti.
— Minä olen sotakomisarius Wallon. Olen ollut venäläisellä alueella omia yksityisiä asioitani toimittamassa ja menin rakuunoita kätköön, kun luulin heitä kasakoiksi, vastasi mies. Antakaa nyt minun mennä, taikka saatan asian paroni Hastfehrin tietoon ja ammutan teidät sotarosvoina.
— Vai niin, vai olet sinä sotakomisarius Wallon. Mutta minä satun tuntemaan hänet hieman paremmin kuin sinä, eikä sinulla näy vasemmalla ohimolla hevosenkengän arpea, kuten hänellä on. Sanonko minä, kuka sinä olet? Sinä olet kenraali Sprengtportenin lähettiläs, luutnantti Sharp, ja sinä olet livahtanut etuvartijaimme sivu tuomaan salaisesti kapinaa leiriimme. Pois miekkasi, mies, ja antaudu estelemättä tarkastettavaksi, muuten saat selkääsi, niin luutnantti kuin oletkin!
— Malttakaapas, ettekö ole kersantti Croneld, Savon jääkäreitä? alkoi vanki nyt paljon lauhkeammalla äänellä, katseltuaan vastustajaansa yön epäselvässä puolihämyssä.
— Niin on nimeni, enkä sitä häpeä, vastasi nuorukainen.