Kun sentähden kersantti Croneld Punkaharjulla rohkeni kehoittaa ansiokasta korpraali Turkkia kiiruhtamaan askeleitaan, vastasi korpraali Turkki maamiestensä usein tuollaisissa tilaisuuksissa käyttämään tapaan, nimittäin hyvin ymmärrettävästi vaieten, ja astuskeli harmaassa sarkatakissansa yhtä tyynesti kuin ennenkin, lapikkaat kiitettävän säästäväisyyden mukaisesti — selässä.
Kesäyön hieno hämärä alkoi verhota tuota upean ihanaa harjua, ja kuuset lounaisella kaltaalla kävivät tummemmiksi, samalla kuin koillisella rinteellä koivujen lehdet, jotka selvästi näkyivät öistä taivasta vastaan, alkoivat tulla läpikuultaviksi ja kultahohteisiksi. Toiselle puolen harjua lankeavan synkän varjon ja toisella puolen hohtavan värivälkkeen vastakohta kävi yhä huomattavammaksi ja synnytti sellaisen ihmeellisen valovaikutteen, joita ainoastaan pohjolan kesäöinä tapaa. Hetkisen näytti Lennart Croneldista kuin vasemmalla puolen olisi yön, kuoleman ja surun valtakunnat, oikealla taas aamun, elämän ja toivon maailmat. Kaikki oli kuin unelmaa ja sanomattoman rauhallista; järvet välkkyivät puiden välitse, kaste kimalteli ruohossa, tien punainen hiekka näytti ruusunlehtien peittämältä, ja kaukana korkeimmassa hongassa lauloi yksinäinen laulurastas erämaiden kaihoa.
Lennart hiljensi askeleitaan. Hän oli kunnioitettavan junkkarisuvun kauttaaltaan terve, käytännöllinen vesa eikä suuriakaan välittänyt tuntehikkaista unelmista. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli isänsä kotia sitä enemmän hän alkoi ajatella vanhaa isäänsä ja kaikkivaltiasta emintimäänsä, Mustia, vanhaa talonkoiraa, ruskeata ruunaa, jolla ei kukaan muu kuin hän osannut ratsastaa, ja mitä vanha Kaisa, emännöitsijä, nyt sanoo, kun hänen kultapoikansa on saanut sotilaspuvun. Kuinka olikaan, hänen ajatuksensa lensivät samassa Otavan taloon, missä kamarineuvos Sivert asui järven toisella rannalla ja mihin kesäisin oli mukava purjehtia. Lennart oli siihen asti luullut sitä kotipitäjänsä paikkaa erikoisen merkilliseksi vain kamarineuvoksen ajokoirain vuoksi; mutta nyt johtui hänen mieleensä, että hän kulkisi Otavan veräjän ohitse yön aikaan eikä kenties ollenkaan saisi nähdä pientä punaposkista, reipasta ja sinisilmäistä Betta Sivertiä valkoisine kesäpukuineen ja punaisenkirjavine kaulahuiveineen, häntä, joka ei koskaan pelännyt purjehtia Lennartin seurassa, tuulipa sitten selällä kuinka kovasti tahansa. Kenties hän kaatuisikin sodassa saamatta koskaan enää noukkia vattuja saarilta hänen kanssaan tai sotia pihlajanmarjoilla, joita Betta erinomaisen taitavasti osasi napsauttaa kädestänsä hänen poskilleen ja korvilleen. Omituista kyllä ei Lennart Croneld ollut koskaan tullut sitä ajatelleeksi ennenkuin nyt, kun laulurastas lauloi suloisesti kaukana Punkaharjulla!
Noista tyhmistä ajatuksista — joiksi hän taas heti oli valmis nimittämään niitä — herätti nuoren sankarimme jonkinlainen murina, joka oli olevinaan varoitusmerkki, ja kun hän kääntyi katsomaan taapäin, näki hän ystävänsä korpraali Turkin kyyristyvän pensaan kätköön. Lennart ei vitkastellut, vaan noudatti heti esimerkkiä ja laskeutui pitkäkseen märkään ruohoon, ollen utelias tietämään, mikä niin suuresti oli vetänyt hänen varovaisen kumppaninsa huomion puoleensa.
Kohtapa kuuluikin hevosten juoksua, ja hän näki kolme karjalaista rakuunaa, jotka ajoivat neliä pitkin tietä etelään päin. Itsessään ei siinä ollut mitään erinomaista, sillä vaikka Punkaharju olikin venäläisten aluetta, tiesi Lennart paroni Hastfehrin, joka piiritti Savonlinnaa, lähettäneen etuvartijoita aina Punkasalmelle, harjun eteläpäähän saakka, ja sieltä oli rakuunat luultavasti lähetetty tarkastusmatkalle. Mutta heillä oli niin kiire ja he puhuivat niin kiivaasti ohitse ratsastaessaan, että näytti kuin olisi ollut jotakin tärkeää tekeillä tai kuin he olisivat olleet ajamassa takaa jotakin heiltä pakoon päässyttä saalista. Ainoa, mitä Lennart saattoi erottaa heidän puheestaan, oli Sharp-nimi, joka suomalaisen suusta kuului Sarppi.
Sen nimen hän oli kuullut ennenkin, mutta missä? Eiköhän sen luutnantin nimi ollut Sharp, joka usein oli käynyt hänen veljensä Detlofin luona ja silloin ilmestynyt ja hävinnyt tavalla, joka ei oikein ollut rehellisen Lennartin mieleen?
Rakuunat olivat silmänräpäyksessä ohitse, ja Lennart aikoi juuri nousta matkaa jatkaakseen, kun hän kuuli hiljaista kahinaa polun vierestä, joka vähän matkan päässä siitä vei järven rantaan. Hän jäi sentähden paikoilleen, luullen ehkä ketun siellä väijyskelevän jotakin puoliunista naarasmetsoa.
Ketun otaksutun, ruskean kuonon sijasta tulikin pensaista näkyviin miehen pää, varovaisesti ympärilleen katsellen, ja mies, luullen vaaran olevan ohitse, ryömi aivan hiljaa tien yli ja pyrki vastakkaiselle rannalle.
Se oli Lennartin mielestä epäilyttävää. Jos mies on oikeilla asioilla, miksi hän menee rakuunoita piiloon? Miksi hän kulkee tien poikki hiipien ikäänkuin hänellä olisi paha omatunto? Ja mistä ratsastajat puhuivat vastoin hiljaista tapaansa, niin innokkaasti ohi ajaessaan?
Ennenkuin nuo ajatukset vielä oikein olivat ehtineet selvitä Lennartin päässä, hyppäsi hän pystyyn, harppasi muutamia aimo askelia ja iski kuin haukka tuon hiipivän yökulkijan niskaan. Mutta mies, ollen paljoa pitempi ja voimakkaampi hätyyttäjäänsä, ei antautunutkaan ensi iskulla, vaan ponnisti vastaan ja koetti päästä irti.