Kun venäläinen alue siten kiilan tavoin tunkeutui Ruotsin alueeseen, tapahtui 1788:n vuoden sodan aikana, että niiden, jotka tahtoivat kiilan läntiseltä puolelta kulkea Ruotsin-Suomeen Savonlinnan itäpuolelle, täytyi tehdä pitkä kierros, elleivät mieluummin tahtoneet kulkea vihollisen alueen poikki. Mutta koska kierrosten teko ei ole suomalaisen luonteen mukaista silloin, kun vain saatetaan päästä suoraa tietä perille, katsoivat useimmat paremmaksi olla pitämättä lukua vihollisen valppaudesta ja purjehtivat keveillä pursillansa järvien yli vastakkaiselle Ruotsin alueelle — jota uhkatyötä kuitenkin suuresti helpotti se, että kaikkialla rannoilla asui maamiehiä, jotka siksi äskettäin olivat joutuneet toisen valtakunnan alamaisiksi, etteivät voineet olla salaa suosimatta entistä esivaltaansa.
Liikettä jatkui siis Saimaan vesillä koko sodan ajan suureksi kiusaksi ja haitaksi venäläisille, jotka siten näkivät ympärillään alinomaa vilisevän kutsumattomia vakoojia ja rohkeita sissejä. Kun lisäksi heidän uusi rajansa Suomessa kulki halki väestön, jota eivät mitkään rajaviskaalit, etuvartijat tai tullikamarit voineet saada luopumaan entisestä keskinäisestä yhteydestä, niin saattoi ainoastaan se velttous ja hyvän tahdon puute, josta ruotsalaiset ja suomalaiset päälliköt tämän sodan alussa olivat tunnettuja, tehdä tyhjiksi ne lukemattomat edut, joita Ruotsin aseilla semmoisten rajasuhteiden vallitessa olisi pitänyt olla.
Eräänä kauniina iltana heinäkuun lopulla vuonna 1788 laski pienoinen purjevene Punkaharjun läntiseen rantaan. Veneestä nousi maihin kaksi miestä — tai oikeammin puolitoista, sillä nuorempi heistä oli tuskin lasta parempi — he kiittivät kolmatta, joka jäi paikoilleen purren perään, ja pistivät juomarahan hänen käteensä; sitten vene lähti taas rannasta ja suuntasi matkansa ulapalle, hiljaa ja salaperäisesti niinkuin oli tullutkin.
Molemmat maalle nousseet kiipesivät sitten kuusien ja katajien peittämää harjun rinnettä ylöspäin, pääsivät harjannetta pitkin koukertelevalle maantielle ja katselivat varovasti ympärilleen. Kun ei mitään epäiltävää näkynyt lähistöllä, alkoivat he astua tietä myöten pohjoista kohti.
Kaikista ihanan Suomen hurmaavista järviseuduista on Punkaharju kenties kaikkein kaunein ja viehättävin. Tuo puolen penikulman pituinen ja melkoisen korkea luonnon vihreä ajatusviiva on samalla niin kapea, että tie monessa kohden täyttää koko sen hieman mutkistelevan harjanteen, ja niin jyrkkä, että syvyys huimaisi, ellei luonnollisina käsipuina molemmin puolin olisi mitä ihanin puisto. Noiden huojuvien puunlatvain yli siintää kahden puolen ihania, laajoja näköaloja, suuria metsäisten kukkuloiden ympäröimiä järviä satoine viheriäisine saarineen: idässä Puruvesi, lännessä Pihlajaveden ulapat; niiden molempain vesi on niin kristallinkirkasta, että näkinkengät ja kirjavat kivet hohtavat hiekkapohjasta. Punkaharjua on verrattu suunnattomaan, levitetyin siivin poikasineen uivaan vesilintuun. Sillä lähellä sen kupeita ja samansuuntaisina on rivi pieniä, aivan kapeita harjanteita, joiden komealatvaiset puut kuvastuvat veteen, ikäänkuin luonto olisi ensin leikitellen suunnitellut joukon pienoismalleja, ennenkuin se rohkeni ulottaa pitkän, uljaan ja korkean siltansa rannasta rantaan.
Tämän kertomuksen aikana ei Punkaharju vielä ollut lohkaistu kruununpuistoksi. Niistä huvihuoneista, ravintoloista ja majataloista, jotka siellä tarjoavat matkamiehelle lepoa ja virvoitusta, ei silloin vielä ollut mitään nähtävissä. Kasken savu, lehmän kellon kilahdukset, jonkin vuohiparin määintä ja pienen torpantuvan katto kaukana koivujen välissä olivat ihmisasuntojen ainoat havaittavat merkit.
Molemmat matkamiehet — jotka tunnemme kersantti Croneldiksi ja hänen isänsä vanhaksi korpraaliksi, Turkiksi — eivät näyttäneet ollenkaan välittävän seudun kauneudesta, vaan jatkoivat matkaa niin nopeaan kuin korpraalin kankeat koivet suinkin kykenivät köntystämään eteenpäin. Se ei liene sittenkään hänen nuoren seuralaisensa mielestä käynyt kyllin sukkelasti, sillä kersantti juoksi vähän väliä kappaleen matkaa edelle, katseli puiden väliin, tarkastellen, onko tie vapaa, ja pysähtyi sitten kärsimättömänä odottamaan kumppania, joka alinomaa jäi jälkeen.
Mutta korpraali Turkin tapana ei ollut huomata vähiä viittauksia, kun oli kysymys jalkojen liikuttamisesta. Punaisen koirannahkalakin alta, joka pysyi hänen harmaalla tukallansa yhtä järkkymättömänä sekä kesällä että talvella, katselivat yhtä järkkymättömät, pystynenäiset ja ahavoituneet kasvot, joiden huomattavana ominaisuutena oli juuri se, ettei niihin mikään vaikuttanut. Nimensä hän oli saanut niin ihmeellisellä tavalla, ja tapaus kuvaa niin sattuvasti miehen luonnetta, että se ehkä on mainitsemisen arvoinen, semminkin kun se oli korpraalin ainoa sotainen teko ja, mikäli tiedetään, ainoa työ, minkä hän eläissään oli toimittanut oikein höyrykonevauhdilla.
Hän oli hartiakas, kuusi- tai seitsentoistavuotias vetelys, nimeltään mikä lieneekään ollut, lähtiessään ensi kertaa sotaan kuorma-ajuriksi Wrangelin joukkoon vuonna 1741. Hyökkäystä odotellen oli armeija leirissä Lappeenrannan edustalla, mutta Turkki pakeni kuormineen linnan turviin. Katseltuaan vähän aikaa taistelua valleilta Turkki luuli nähneensä kyllikseen ja meni, väsyneenä selkäsaunoistaan ja puuhistaan, makaamaan renkituvan penkille. Myöhemmin illalla hän kuuli jotakin meteliä ympärillään ja piti parhaana ryömiä penkin alle, johon hän uudelleen nukkui. Aamulla hän heräsi siihen, että joku kiskoi häntä jaloista, ja huomatessaan vetäjän kalmukiksi hän ymmärsi, että kaupunki oli joutunut hänen maatessaan vihollisen valtaan ja ryöstetty. Varovaisuuttaan, vetäytymistään penkin alle, hän sai kiittää siitä, että oli säilynyt ensimmäisestä verilöylystä, eikä hänelle sitten enää tapahtunut mitään pahempaa kuin että hänet muutamien muitten surmasta säästyneiden mukana ajettiin pistimen varrella ulos ja pakotettiin auttamaan haavoitettujen korjuussa. Mutta kun Turkki poikamme taistelutantereelta sattui löytämään suomalaisen vänrikin, jossa vielä näkyi elonmerkkejä, katsoi hän turhaksi ruveta kantamaan häntä venäläisten leiriin, vaan alkoi sensijaan taakka selässään astua tallustaa metsää kohti. Venäläiset, joita oli vähän matkan päässä siitä sadoittain, pitivät sitä tuiki vääränä tienä ja huusivat hänelle: stoi, durak! seis, junkkari! Mutta koska Turkki ei ymmärtänyt venäjää, meni hän tyynesti menoaan siihen suuntaan, jonka katsoi oikeaksi, kunnes hän kuuli takanaan pamauksen toisensa jälkeen ja huomasi ilkeää suhinaa korvissaan. Hänen parhaillaan ihmetellessä, mitä se merkitsee, tuli luoti muita julkeampi ja sieppasi päästä lakin niin sievästi kuin hyvin sivallettu korvapuusti. Tuo oli Turkin mielestä hieman liiaksi hävytöntä; hän kääntyi ja näki kiväärin suun toisensa jälkeen tuiskuttavan tultaan häntä kohti, venäläisten yhtenään huutaessa samoja kohteliaisuuksiaan: stoi, durak! mitkä ainoat sanat hän sitten enää muisti koko puhetulvasta. Silloin tuli kuorma-ajurille vihdoinkin kiire ja hän alkoi juosta niin kovasti, ettei hän milloinkaan eläissään, ei ennemmin eikä myöhemmin ole sellaista kyytiä juossut, kunnes hän enemmän onnen kaupalla kuin taitonsa avulla pääsi metsään ja sai taakkansa talteen, koska vihollinen, joka juuri silloin sytytteli kaupunkia, ei liene katsonut maksavan vaivaa ajaa takaa niin itsepäistä junkkaria.
Haavoitettu ei ollut kukaan muu kuin Croneld, joka sittemmin pääsi majuriksi. Hän maksoi velkansa ensin ottamalla kuorma-ajurin rengikseen, sitten panemalla hänet, vaikka hän ei ollutkaan täysimittainen, sotamieheksi riviin, ruoskimalla hänet ihmiseksi ja toimittamalla hänelle vihdoin virkaeron mukana kunniakkaan korpraalin arvon sekä uskomalla hänelle nuoremman poikansa huolenpidon, ja sen luottamusviran Turkki — joka sai lyhennetyn, suomalaisten vääntämän nimensä tuosta käsittämättömästä kohteliaisuudesta, durak-sanasta — täytti uskollisesti ja huolellisesti, kuten hänen tapansa oli.