Prinssi rypisti kulmakarvojaan, mutta katsoi parhaaksi olla tuntematta kiusallista sanansaattajaansa.
— Minä muistelen — jatkoi kuningas — pojan pyytäneen eräänlaisena suosionosoituksena, että hänet lähetettäisiin omaan pataljoonaansa. Olkaa hyvä, antakaa jo huomenna siirtämiskäsky. Ja sinä siinä, mon brave compagnon, urhoollinen toverini, laittaudu Savonlinnan tykkienpaukkeeseen kasvamaan muutamaa tuumaa pitemmäksi; siellä saat suorittaa ensimmäiset opinnäytteesi. Attendez — haluaisit ehkä pariksi päiväksi päästä vanhaa isääsi tervehtimään? Sinä saat tehdä niin; Hastfehr tulkoon sen aikaa toimeen ilman sinua. Sano minulta terveisiä isällesi, majuri Croneldille, ja käske hänen pitää raja puhtaana vakoojista. Tiedän ilahduttavan häntä, tuota vanhaa rehellistä sielua, että hän saa vielä olla kuninkaalleen hyödyksi. Au revoir, mon ami, näkemiin, ystäväiseni, kunnes ansaitset olkalaput.
Kersantti Croneld seisoi jäykkänä ja suorana rivissä, sanaakaan vastaamatta, mutta hänen kiitollinen katseensa ilmaisi kyllin selvästi, että kuningas oli saanut hänestä lisää yhden, kuolemaan asti uskollisen soturin. Ja tuohon äänettömään vastaukseen tyytyen yksinvaltias ratsasti edelleen lausumaan muutamia lempeitä sanoja lähinnä seisoville upseereille.
Seuraavana päivänä haudattiin Helsingissä soturikunnioituksin ja samaan hautaan kolme Suursaaren taistelussa kaatunutta urhoa: everstiluutnantti kreivi Baltzar Horn, varapäällikkö Fust ja eräs nuorempi Horn. Eversti Modée piti ensinmainitulle kauniin puheen, joka nosti lukuisassa katselijajoukossa kyyneleet monien silmiin, ja sitten annettiin vainajan miekka hänen nuorelle pojalleen. Ei ole mitään patsasta enää osoittamassa tuota Suursaaren muistoa Helsingin vanhalla hautausmaalla; nykyinen polvi ei tunne eikä muista edes paikkaakaan, missä kaatuneet lepäävät. Kuolleet häipyvät nopeasti menneen ajan varjoihin, ja sama Suomi, joka on rakentanut Turkuun muistopatsaan kuusitoista vuotta myöhemmin kuolleelle Porthanille, etsiskeli vielä muutamia päiviä sitten ennen unohtunutta paikkaa, missä hänen luunsa olivat isänmaan kätkössä.
3. SAVON ERÄMAAT.
Suomalaisten vanhoissa runoissa kerrotaan, kuinka Ilmatar, ilman ihana tytär, ikävystyttyään yksin elämään autiossa avaruudessa, laskeutui meren aalloille, missä hän ajelehti itätuulen tuudittamana pitkiä matkoja tehden seitsemänsataa vuotta. Silloin tuli lentäen lintu, soreasiipinen sotka, näki Ilmattaren olkapään ylenevän aallosta ja luuli sitä kukkaisaksi saareksi. Tuolle saarelle sotka muni munansa; mutta Ilmatar, joka tunsi olkapäätään kuumentavan, värähytti itseään äkisti, munista vierähti yksi veteen ja murtui muruiksi. Sen ylisestä puolesta tuli taivas, alisesta puolesta maa, sen ruskuaisesta muodostui aurinko, valkuaisesta kuu, sen tummemmista pilkuista syntyivät taivaan pilvet ja kirkkaammista täplistä tähdet. Yhdeksän kesän kuluttua Ilmatar kohotti kätensä aalloista ja alkoi luoda maita. Missä hän kättä käännähytti, siihen ylenivät rannat, niemet ja saaret, kussa hän pohjasi jalalla, siihen muodostuivat lahdet ja ulapat, vuoret, tasangot ja vihreät niityt, mutta kussa hän vedessä kuplistihe, siihen syntyivät syvänteet.
Näin häämöttävät meri ja vesi jo Suomen kansan vanhimmissa muistoissa ensimmäisenä, alkuperäisenä aineena, joka jo oli olemassa ennen mannermaata, vieläpä ennen taivaan tähtiäkin. Meren aavoilla ulapoilla ajelehti vanha Väinämöinen ja nousi sieltä laulamaan maan lapsille; mereen upposi hänen ensimmäinen rakastettunsa; merestä, hauen luista hän sai aineet ensimmäiseen kanteleeseensa; meren rannalla asui Lemminkäinen päässä niemen terhenisen; sinne Ilmarinen pajansa laati; aaltoihin juoksi luonnotarten musta maito, josta rauta syntyi, ja veteen kirposi pilvistä jumalten kipinä, josta tuli luotiin.
Kuten muinoin luultiin meren aaltojen kuohun heijastuvan pilvissä ja aiheuttavan revontulet, siten kuvastuu alinomaa meren ja veden kajastus suomalaisen muuten järkähtämättömässä ja vuorenlujassa mielessä ja synnyttää laulun. Vetten varsilla asuva kansa laulaa mielellään; mutta missä ei vesi huuhdo autiota kangasmaata — sellaisia kankaita ei ole monta Suomessa — siellä vaikenee itse luontokin, siellä on Väinämöisen kantele kieletön ja mykkä. Mitä kauemmaksi tullaan itäänpäin, sitä tiheämmässä ja sitä suurempia järviä siintää kaikkialla; sitä raikkaammiksi ja soinnukkaammiksi käyvät kansan laulut. Päijänne on laajempi ja syvempi kuin ihana Näsijärvi; Saimaa on suurempi ja myrskyisempi kuin syvä Päijänne, mutta suurin, syvin ja myrskyisin näistä kaikista on Laatokka, jonka louhikkoiset rannat ovat saaneet kuulla Suomen laulun vanhimmat sävelet.
Tuolla puolen Venäjän rajaa asuu joukko karjalaisia, ja heidän keskuudessaan käy taru "Suomensaaresta". Kun Vienanmeren aallot virtailivat Suomenlahteen sen vesiperäisen alangon yli, jossa nyt on Laatokka ja Äänisjärvi monine veljesjärvineen ja lisävesineen, silloin oli kaikki läntinen maa — Ruijan ja Suomen sydänmaa, jotka Maanselkä sitoo toisiinsa — saarena. Mutta kun maa kohosi, kun meri vetäytyi pois ja Ruija yhtyi Suomen kautta Vanhan maailman mantereeseen, muuttuivat Suomen sydänmaat ja itäinen osa saaristoksi, jonka vertaista on harvassa, tuskinpa missään maan paikassa. Suomea ympäröi neljä merta — sillä syystä kyllä puhuu kansa Laatokan merestä — vieläpä on viides sen omassa povessa. Mutta tuo viides, suuri välkkyvä hopeapeili on tuhansina muruina — alkuaine, emo luonnotar, joka synnytti Suomen ja vielä sulkee tyttären syliinsä vahvoilla käsivarsillaan, on jättänyt tuhansia suutelon jälkiä lapsen kauniille kasvoille. Ahoja ja järviä, salmia, lahtia, saaria, niemiä ja selkiä — tummia, pyöreitä mänty- ja kuusikukkuloita, mäen takana uusi vesilakeus — järven takana kaski, peltotilkku, töyräällä yksinäinen talo — kauempana korkea, kapea harju koivuineen, tuomineen tai pihlajoineen ja harjun takana taas monin lahdelmin kiertelevä hopeanhohtava selkä — semmoinen on Suomen sisin, ja sellaiset ovat Savon erämaat, joista Kustaa III sanoi Armfeltille Drottningholmassa: "mais il faut avoir le diable au corps, pour quitter toutes ces aisances ici et s'enfoncer dans les déserts de Savolacs".[9]
Uudenkaupungin rauha lohkaisi Ruotsin Suomesta Laatokan koko pohjoisen ja läntisen rannikon sekä Karjalan suuret sisäjärvet. Turun rauha riisti vielä sen lisäksi Saimaan eteläiset vedet ja teki ne Venäjän järviksi. Puumalasta Savossa kävi 1743:n vuoden raja melkein suoraan pohjoista kohden Rantasalmelle, katkaisi sitten itäänpäin kulkien Haukiveden laajan selän ja jatkui etelää kohti Kerimäen pitäjän ja Puruveden halki 1721-vuotiseen Venäjän rajaan. Siten Ruotsista lohkaistuun alaan kuului keskiosa Saimaan suurta vesijaksoa; se oli muodoltaan katkaistun särmäkartion kaltainen ja sen keskipaikoilla oli vähäinen, Venäjän linnoitus, Savonlinna.