Haavoittuneet sijoitettiin osaksi kaupunkiin, osaksi linnoitukseen, vangit lähetettiin Ruotsiin, voitonmerkit vietiin Amfion-nimiselle laivalle, jossa kuningas asui koko ajan Helsingissä ollessaan. Heinäkuun 21. päivänä vietettiin laivastossa, kaupungissa ja linnassa hyvin komeasti ja ylistysvirsin kiitosjuhla, joka oli kauan paikkakunnan aikakirjain loistokohtana. Voitonmerkit vietiin Amfionista maalle ja kannettiin juhlakulkueessa vanhaan puukirkkoon, joka oli samalla paikalla, missä nyt on Suomen yliopiston kirjasto pyöreine kupukattoineen ja kauniine pylvässaleineen. Tuon vuonna 1727 rakennetun ja täsmälleen sata vuotta senjälkeen puretun kirkon — samoin kuin sen Tukholmassa olevan esikuvan ja monen muunkin Ruotsin ja Suomen kirkon — otsikosta kuvasti kummallinen jumalan- ja kuninkaanpalveluksen sekoitus. Alttarin yläpuolella upeili näet auringon nousu, "elävästi siveltimellä kuvattuna", ja sen alla seuraava kirjoitus latinaksi:
Jehovah, Sinä olet oleva valoni, elämäni, lääkkeeni! Ulrika, Sinä olet oleva kaunisteeni ja loistava nimeni!
Mutta sen alle oli nöyrästi porvarillisella ruotsinkielellä kirjoitettu seuraava varoitus:
Sä vanha syntis poista, kaupunki Helsingin,
Jottei sun purtes särkyis viel' kerran kareihin.
Siinä kirkossa, samassa, jossa suomalaiset ja ruotsalaiset sotilaat vuonna 1742 valittivat maansa häpeää ja onnettomuutta — jossa kesäkuussa 1752 kuningas Adolf Fredrik polvistuen kiitti Kaikkivaltiasta onnellisesta matkasta meren yli — siinä esiintyi nyt kuningas Kustaa III loistavan seurueensa ympäröimänä, lasketti voitonmerkit alttarin juureen ja piti erään kauniita, hyvin mietityitä puheitaan kiittäen siinä erittäin Kaarle herttuaa saadusta voitosta ja suuresti ylistäen laivaston urhoollisuutta. Helsingin hyvänsävyiset porvarit vuodattivat kyyneliä liikutuksesta; he eivät oikein tienneet, mitä heidän olisi ollut eniten ihaileminen: kuninkaan liikuttavaa puhettako, hänen miellyttävää olentoansa vai hänen loistavaa, burgundilaista silkkitakkiansa, moniväristä sulkatöyhtöänsä ja kenkiänsä sekä niiden punaisia nauhoja ja hopeasolkia. Useimpain hartauden laita lienee ollut niin ja näin; mutta vanhat, jotka vielä muistivat vuoden 1742, kiittivät sydämessään kaitselmusta, joka taas monen masennuksen jälkeen oli suonut heidän maansa ja heidän itsensä nähdä uuden voitonpäivän.
Jumalanpalveluksen päätyttyä oli sotaväen katselmus — samalla paikalla, missä Kustaa III nyt historian omana on yliopiston saleissa — ja kuningas teki joukkojen edessä monta ritariksi. Silloin tapahtui jotakin, mitä siihen aikaan pidettiin valtiolle tärkeänä tapauksena, nimittäin että kuningas perusti uuden arvon miekkatähdistössä, ison ristin ritariston, ja tuo uusi kunniamerkki annettiin ensi sijassa suuramiraalille sekä sitten päälliköille, jotka olivat osoittaneet taistelussa suurinta urhoollisuutta. Amiraalikunnan kaikki upseerit saivat arvoasteen ylennyksen, joka suosionosoitus ei suinkaan ollut omiaan lepyttämään maajoukkojen paisuvaa kateutta ja tyytymättömyyttä.
Kuningas oli mitä parhaimmalla tuulella; hän ei näkynyt aavistavan, mitä ukkospilviä kohoili itse voiton kätköstä. Juhlamenojen päätyttyä hän ratsasteli rivien edessä, puhutellen milloin ylhäisiä milloin alhaisia. Kaikille riitti häneltä armollinen sana, suosiollinen hymyily, ja hänen viehätysvoimansa ilmeni siinä, että monikin, joka sekä ennen että jälkeenpäin kuunteli panettelemisen kuiskeita ja kavalluksen salaisia vehkeitä, olisi sinä hetkenä ollut valmis vuodattamaan lämpimimmän sydänverensä kuninkaan ja maan puolesta. Petturien väijyvät katseet synkistyivät tällä kertaa, kun he näkivät sotamiesten teeskentelemättömän uskollisuuden, ja tuskinpa kuului, kuninkaan ratsastaessa ohi, useampia kuin yksi noita kavalia kuiskutuksia, jotka muuten olivat heidän tavallisina tunnussanoinaan: ilveilijä!
Niin hiljaa kuin se sana lausuttiinkin, tapasi se kuitenkin kuninkaan tarkan korvan, hänen juuri sivuuttaessaan Fredrik prinssin esikunnan. Hän katsahti sinnepäin, ja oli kuin pilvi olisi varjostanut hänen suuria, kirkkaita silmiänsä, mutta sitä kesti ainoastaan kymmenes osa sekuntia. Heti hänen kasvonsa olivat taas lempeät ja säteilevät niinkuin ennenkin, ja hän ratsasti edelleen, näyttämättä ollenkaan välittävän noista tyhjään ilmaan lausutuista äänistä.
Ratsastaessaan Pohjanmaan rykmentin ohi, johon oli lisätty pieniä joukkoja muistakin osastoista, hän huomasi pienen kersantin, jonka suora, miehekäs ryhti veti puoleensa hänen armollisen katseensa.
— Voilà, mon prince, votre petit postillon![8] lausui hän iloisesti Fredrik prinssille, joka ratsasti hänen sivullaan.