— Niin, kuulkaahan, — sanoi hän, tuo ajattelematon pistolause ei saa päästä kulkupuheeksi. Sanokaa veljellenne, että hän pitää suunsa kiinni, ellei hän tahdo, että teljetytän hänet sellaiseen paikkaan, mihin ei päivä paista eikä kuu kumota. Hänellä on ikäisekseen jommoinenkin taipumus viisastelemiseen.
— Minä joutuisin epätoivoon, jos hän olisi tullut pahoittaneeksi teidän ylhäisyyttänne. Hän on tullut äskettäin puolivillinä erämaasta, missä hän on imenyt itseensä koko joukon moukkamaisuutta ja orjallisia ajatustapoja isäni luona, joka on kuningasmielinen à tout prix, kaikin puolin. Hänen puolustuksekseen saatan vain sanoa, että hän on suorapuheinen kuin naulavasara. Jos teidän korkeutenne on armollinen ja suo anteeksi hänen tyhmyytensä, tahdon koettaa parastani kasvattaakseni häntä parempiin tapoihin. Sentähden juuri olenkin kutsuttanut hänet tänne enkä aio päästää häntä takaisin erämaahan.
— C'est bien, hyvä on. Saanen toiste tilaisuutta puhua haaveistanne. Kuuletteko? Juuri haaveistanne! Varokaa päätänne, kapteeni Croneld! Ja muistakaa tarkoin, että vaikka olenkin sallinut teidän puhua enemmän kuin olisi pitänyt, niin se on tapahtunut ainoastaan joutohetken huviksi; mutta mitään lupausta en ole teille antanut, en mitään lupausta. Toimikaa omalla uhallanne; peli on hyvin rohkeaa; älkää syyttäkö minua, jos menetätte valetukkanne! Ymmärrättekö?
— Täydellisesti, teidän korkeutenne.
— Au revoir, näkemiin, kapteeni.
Tämä keskustelu, joka antoi horjuvalle Fredrik prinssille uutta miettimisaihetta, oli tuskin loppunut, kun käskyläinen saapui täyttä karkua kiitäen ja ilmoitti kuninkaan tulon.
Jos voi luottaa ihmisten puheisiin, ei kohtaus kuninkaallisten veljesten kesken ollut kovinkaan hellä, ja siitä jäi kummankin mieleen kirvelevä katkeruus. Kärkäs huhu sai paljon kertomista siitä, miksi saaristolaivasto toimetonna kuunteli Suursaaren tykkien jyrinää. Eversti Anckarsvärd sai ensiksi syyn niskoilleen; sitten prinssi selitti Tollin ja Rajalinin kieltäneen lähettämästä laivastoa, ja vihdoin arvasivat muutamat oikeana syynä olleen noiden sitten niin kuuluisiksi tulleiden Anjalanmiesten kuiskutukset, jotka hyrisivät kuin sääskiparvi Fredrik prinssin korvissa.
Tuossa, jo silloin lukuisassa ja vähän myöhemmin sangen mahtavassa puolueessa ei Suursaaren meritaistelu herättänyt läheskään yhtä suurta ihastusta kuin muualla Ruotsissa ja Suomessa. Ei mikään olisi noista herroista ollut vähemmin suotavaa kuin voitto, ei mikään mieluisempaa heidän suunnitelmillensa kuin ratkaiseva tappio. Niihin sekaisiin tunteihin tuli vielä lisäksi se, että maaväki vanhastaan kateellisena suosittua laivastoa kohtaan koetti parhaansa mukaan halventaa Ruotsin aseiden menestystä, kieltää itse urhoollisuudeltakin ansaitun arvonsa ja moittia katkerasti kaikkia määräyksiä.
Suursaaren taistelu ei ollut voitto eikä tappio. Kaksi vanhaa kisaveljeä oli tarttunut toinen toistaan vyötäisiin: toinen kadotti lakkinsa, toinen kenkänsä, ja erotessa oli kummallakin naarmuja. Mutta päästä selkäänsä saamatta oli toiselle jo yhtä outoa kuin toiselle lähteä ottelusta voittajaksi tulematta; ja vaikka kiitosvirttä veisattiin samoin Pietarissa kuin Tukholmassakin ja vaikka Venäjän laivasto pian palasi Helsingin läheisyyteen piirittämään Ruotsin laivastoa, jolta puuttui tarvepuita vahinkojen korjaamiseen, piti kuningas Kustaa sen suurimpana voittonaan, että hänen sinikeltainen lippunsa oli vihdoinkin taas liehunut korkealla muinaisen urhoollisuuden raikkaassa tuulessa.
Sydämellinen ja hellä oli hänen yhtymisensä Kaarle herttuan kanssa, joka taistelun jälkeisenä päivänä palasi Helsinkiin pahoin pideltyine laivoineen ja sotasaaliina yksi venäläinen alus. Ei koskaan ennen eikä sen jälkeen ole näitä toisistaan välinpitämättömiä veljessydämiä yhdistänyt suurempi harrastus kuin nyt, kun toisen kunnia oli toisen ikävöity etu, ja kuningas, joka inhosi tupakansavua, olisi, jos niiksi olisi tullut, julistanut valtiopalladiumiksi piipun, jota herttua poltti taistelun aikana päällikkölaivan Kustaa III:n kannella.