— Oletteko aivan järjiltänne? Mitä tämä merkitsee?
— Ei sanaakaan enää! Turkki, tähtää konnaa, hän häpäisee nimeämme!
Turkki ojensi tyynesti pyssynsä vankia kohden, joka alkoi huomata, että nuorukaisella oli tosi mielessä.
— Te olette ymmärtämätön poikanulikka, jonka tarvitsisi saada vitsaa äidiltään! huudahti luutnantti vihan vimmassa, viskasi kirjeen kädestänsä ja käytti hyväkseen tilaisuutta kiiruhtaakseen niin nopeasti kuin taisi alas järven rantaan.
4. RAUTASAARI.
Sillä valtioviisaudella, joka kasvoi eurooppalaisesta tasapainojärjestelmästä ja kävi kansallisuuksien aikakauden edellä, oh melkein samanlainen käsitys maantieteestä kuin Tyhmeliini vainajalla virroista ja suurista kaupungeista. Herroilla oli edessään paperi, jota sanottiin maan kartaksi, ja siihen paperiin piirrettiin viivoja, joita nimitettiin rajoiksi. Jos sopi seurata niitä harakanjälkiä, joita luonto itse oli tuhrinut kartalle, sitä parempi, säästyihän silloin vaiva piirustaa uusia; jollei se käynyt laatuun, vedettiin lyijykynällä viivoja milloin minnekin jokseenkin samaan tapaan kuin nälkäiset lapset innoissaan piirtävät lusikalla rajoja viilipyttyyn, ja siinä luultiin olevan kylliksi: valtakunnan muoto on valmis. Pääasiana oli piirtää itselleen viilipytystä niin suuri osa kuin mahdollista. Miten se tyydytti luonnon suurta ryhmittämistaitoa, miten kansojen hilpeätä myötämielisyyttä ja uppiniskaisia mielihaluja, siitä ei herrojen lyijykynä suurestikaan huolehtinut; se sijoitteli jokaisessa rauhanteossa kansoja ja maita miten milloinkin sattui.
Suunnilleen samalla tavoin oli piirretty 1743:n vuoden raja Savossa. Luonnosta, kansasta ja järjestä välittämättä kävi lyijykynän piirto melkein suorana viivana poikki maiden ja järvien, jakoi pitäjät, kylät ja tilukset, meni pihojen ja huoneiden halki, niin etteivät muutamat ensi alussa tietäneet, mihin valtakuntaan he kuuluivat; teki toisesta veljeksestä Venäjän, toisesta Ruotsin alamaisen, erotti isät pojistansa, äidit lapsistaan, saattoi heidät eri virkamiesten, tullien ja lainsääntöjen alaisiksi, ja vaati vielä — nyt, kun sota oli syttynyt — viattoman luontevasti, että osan tuosta siten kahtia jaetusta kansasta ja siten lohkaistusta maasta piti olla ystävän, toisen taas vihollisen aluetta.
Ehkei katsottu maksavan vaivaa tuhlata järkeä ja kohtuutta rajaan, jota ei kukaan uskonut pitkäaikaiseksi. Sellaisen Itä-Suomen sisäsaariston sydämeen tunkeutuneen kiilan täytyi enemmin tai myöhemmin lohkaista maa Ruotsista, tai sen täytyi itsestään luisua pois. Siitä olivatkin rajanaapurit viidenviidettä vuoden selkkausten jälkeen aivan vakuutettuja 1788:n vuoden sodan alkaessa; kysymys oli vain siitä, mille puolelle nyt oli kallistuminen. Toisten mielestä lännen, toisten idän puolelle. Oli myöskin muutamia, jotka odottivat Suomen itsenäisyyttä, mutta niitä oli vähän.
Sen puolueen sieluna, sinä, joka yksin hallitsi sen sekaisia säikeitä, oli, kuten tiedetään, tuo urhea, nerokas karkuri, paroni Yrjö Maunu Sprengtporten, jonka kunnianhimo rohkeni tähtäillä kruunujakin ja joka nyt, vuonna 1788, taisteli isänmaataan vastaan. Hän se loppiaisena vuonna 1784 tarjosi Södermanlannin herttualle Kaarlelle Suomen ruhtinaskruunua — hän se vuodesta 1786 alkaen oli alinomaa vehkeillyt tuon asian eduksi ja koettanut saada Venäjän keisarinnaa ja Suomen aatelistoa siihen suostumaan — hän se 1788 luuli hedelmää kyllin kypsäksi puusta putoamaan — hän se nyt antoi Kaarle herttuan hylkäämän kruunun välkkyä Itä-Götanmaan herttuan, heikon Fredrikin silmissä. Hänen salavehkeensä olivat sitä vaarallisempia, kun hänellä juuri rajamaakunnassa Savossa — ja vielä lisäksi Suomen armeijan päälliköissä — oli lukuisimmat ja uskollisimmat ystävänsä. Sinnehän hän Raahelinnaan, Ristiinan pitäjään, perusti Suomen ensimmäisen sotakoulun, josta hän sitten kasvatti Haapaniemen sotakoulun niinkuin nuoren metsän yhdestä hongan siemenestä. Useimmat hänen oppilaistansa olivat hänelle sokeasti uskollisia; ja vaikka ainoastaan harvat tunsivat hänen tuumansa, oli varsin monella samat mielipiteet kuin hänelläkin. Kun Sprengtporten lisäksi tunsi Savossa miltei joka puron, joka polun, joka talonpojan, niin voidaan aavistaa, miten vaarallinen sellainen mies oli semmoisella seudulla ja semmoiseen aikaan.
Eräs niistä, jotka eivät kuuluneet Sprengtportenin kannattajiin, oli vanha majuri Detlof Croneld, Rautasaaren omistaja. Oliko majuri Croneldin mieltymys peräisin aina Narvan ajoilta, missä hänen isoisänsä kaatui, vai Lappeenrannasta, jossa hän itse oli vuodattanut vertansa kuninkaan ja maansa puolesta, vai tuosta vuoden 1752 muistettavasta päivästä, jolloin hän sai kunnian seurata kuningas Adolf Fredrikiä, kun hänen korkeutensa matkusti Suomessa, sekä pysäyttää hevoset, jotka vauhkoutuneina syöksyivät alamäkeä kuninkaan vaunuja vetäen — mistä alamaisesta miehentyöstä hän sai kullatun nuuskarasian siksi kymmenen vuoden ajaksi, jonka hän vielä odotti viipyvää kapteenin valtakirjaa — vai lopuksi siitä, että hän vilpittömästi ihaili Preussin kuningasta Fredrik II:ta, jota vastaan hänellä oli ollut kunnia taistella Pommerin perunasodassa — saman tekevää, vanhalla majurilla oli ominaisuus, joka oli jokseenkin harvinainen niinä aikoina — hän oli läpeensä kuningasmielinen. Hänen valtiollinen uskontunnustuksensa kuului lyhyesti, että kuningas on luotu käskemään, kansa tottelemaan, ja "se oli tuuri", kuten hän voimakkaaseen, vaikkei juuri hienoon tapaansa sanoi. Yhtä lyhyt oli hänen sotakatkismuksensa, josta helposti tunnettiin kuuluisa preussilainen esikuva, ja joka kuului miltei näin: "huuti, mies, ole viisastelematta!" Niistä molemmista ohjeista tuli hän luonnollisesti kolmanteen, joka koski hänen perhe-elämäänsä, lapsia ja palvelusväkeä, ja oli lyhyt suomalainen sananlasku: "joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee!"