Mutta valitettavasti sai majuri Croneld läheisimpiin omaisiinsa sovittaa toisen suomalaisen sananlaskun totuuden: "ei kannettu vesi kaivossa pysy". Ei siinä kyllin, että hänen vanhan sukunsa vanhemmasta jälkeläisestä, Detlof pojasta, jota kasvatettiin Raahelinnassa siihen aikaan, jolloin Sprengtportenia vielä mainittiin kuninkaan oikeaksi kädeksi, ei ollut mitään tyydytystä eikä kunniaa isän kuninkaallisille mielipiteille; oikullinen kohtalo oli katsonut hyväksi asettaa vielä ankaramman vitsauksen harmaantuneen kuningasmielisen omalle päänaluiselle, ja sinä oli hänen toinen puolisonsa, eräs neiti Ziedler Viipurista, johon ukko pahaksi onneksi vielä vanhoilla päivillänsä oli sattunut ihastumaan. Tuttavuus oli alkanut Kustaa III:n käydessä kohtaamassa keisarinna Katarinaa Haminassa, jonne majuri Croneld, silloin vielä harmaapäisenä kapteenina, oli seurannut kuninkaallista herraansa jonkinlaisena alitallimestarina tai kuninkaallisen kuormaston johtajana. Itäpuolella rajaa oli kaikki siihen aikaan pelkkää päivänpaistetta, ja kun Kustaa III kävi kohteliaasti kunniatervehdyksellä keisarillisen naapurinsa luona, ei hänen uskollinen alamaisensa ollenkaan epäillyt seurata niin ylhäistä esimerkkiä ja käydä miellyttelemässä erästä neitiä keisarinnan seurueesta. Pahat kielet hokivat tuon yhdistelmän olleen eräistä valtiollisista syistä jo edeltäkäsin määrätyn sallimuksen kirjassa, tai toisin sanoen keisarinnan salaneuvostossa; toiset taas pitivät aivan luonnollisena asiana, että köyhä neiti, joka kenties oli nähnyt toisten toiveittensa haihtuvan tyhjiin, käytti omin neuvoin oveluuttaan, onnistuen saamaan pauloihinsa leskimiehen, jota silloin vielä pidettiin arvokkaan tilan omistajana. Varmaa on vain, että tuo kaunis vihollinen valloitti majuri Croneldin vanhat varustukset väkirynnäköllä, ennenkuin suojelusväki ehti laukaista ainoatakaan kanuunaa, sekä että erokirja ja majuriksi nimitys tulivat muutamien viikkojen kuluttua, minkä jälkeen nuori pariskunta muutti Rautasaareen maaseudun rauhaan.
Lukija lienee jo aavistanut, ettei se rauha ollut kovinkaan pitkäaikainen, ja viime vuosina tekivät vielä taloudelliset selkkaukset tuon kunnon kuningasmielisen luonteen entistään äreämmäksi. Pieni sulatusuuni, jonka hän oli laatinut järven rautamalmista nimensä saaneen kartanonsa läheisyyteen, ei enää oikein ottanut kannattaakseen. Järvimalmi alkoi loppua, suomalmi oli huonoa, sulatusmestari sattui olemaan viekas veijari ja karkasi rajan toiselle puolelle vieden koko tehtaan kassan mukanaan. Seurauksena oli, että rautaharkot, joita majuri sai uunistaan, tuskin painoivat enempää kuin se hopea, minkä hän niihin oli menettänyt. Pienet tilukset joutuivat velkamiesten käsiin, kantatalo kiinnitettiin melkoisen suuresta velasta, ja majuri itse muuttui vuosi vuodelta yhä enemmän rasvaamattoman oven kaltaiseksi, joka narisee saranoillaan, käänsipä sitä mihin päin hyvänsä.
Jos nuo ruostuneet saranat olisivat saaneet narista rauhassa, olisi niillä kuitenkin ollut jotakin tekemistä; mutta uusi majuritar oli käynyt liian korkeaa koulua voidakseen olla koettamatta hallita keisarinnana Rautasaaressa. Tapahtuipa, että pääsääntö "ole viisastelematta" kohdistettiin, ellei sanoissa, niin ainakin käytännössä, itse majuriin, ja se aika oli kovan koetuksen aika vanhalle emännöitsijälle ja korpraali Turkille, jotka oman osansa lisäksi saivat kärsiä vielä senkin osan saranoiden narinasta, mikä luonnon järjestyksen mukaisesti olisi ollut tuleva majurin toiselle itselle, keisarinnalle, joksi seudun herrat uutta Croneldin rouvaa pilkaten nimittivät.
Majuri, hänen talonsa ja hänen alustalaisensa, kaikki olivat siitä lähtien tuon rajattoman vallan kuuliaisia käskyläisiä. Rautasaaren keisarinna rakasti komeutta ja huveja: hän piti mielellään pientä hovia, jota varten hän kokosi ympärilleen aatelis- ja virkamiehiä rajan molemmilta puolin. Huvitilaisuuksia oli toinen toisensa jälkeen: rekiretkiä, tanssiaisia ja naamiohuveja talvisin, venematkoja, ratsastus- ja metsästysretkiä kesäisin. Vaatimattomaan asuinrakennukseen rakennettiin uusi sali lisäksi; vähäpätöinen, pihlajia ja karviaismarjapensaita kasvava puutarha kaunistettiin huvihuoneilla ja lehtimajoilla; järven rannalle tehtiin korkea huviparveke, jonka lippu näkyi kauas rajan toiselle puolen, ja sen lipun liehunta oli aina venäjänpuoleisille naapureille kutsuntamerkkinä joihinkin uusiin loistoisassa Rautasaaressa vietettäviin kemuihin.
Kaikkeen tähän täytyi vanhan itsevaltiaan alistua. Hänen omat mielilauseensa kohdistuivat käyttäjäänsä, ne vähäiset kokeet, mitä hän teki riistääkseen ikeen niskoiltansa, raukesivat tyhjiin tuon etevämmyyttä ilmaisevan hymyilyn edessä, jota hän heikkoudessaan yhtä paljon rakasti kuin pelkäsikin. Hän oli tuommoinen laudan nurkkaan asetettu shakkipelin kuningas, joka tuskin uskaltaa liikkua askelta kerrallansa, vaikka kuningatar samalla lentelee kuin kenraali ympäri kenttää.
Sattuipa, että shakkikuningas tunsi itsensä voimattomaksi sekä rahojensa että sydämensä puolesta. Silloin oli aina ennen hänen laudallansa "juoksija", joka reippailla hyppäyksillään saattoi hänen mustan mielensä kirkastumaan ja loi nuoruuden ja tulevaisuuden päivänpaistetta hänen synkkään vanhuuteensa. Kartanon koirasta ja kissasta alkaen läpi koko arvoasteikon aina isäntään itseensä saakka oli talon nuorempi poika, tuo reipas, ujostelematon ja kauttaaltaan rehellinen Lennart, jokaisen Rautasaaressa elävän olennon lemmikki ja toivo niinä tukalina aikoina — kaikkien muiden paitsi emintimän, jonka terävä silmä oli heti keksinyt hänet vaarallisimmaksi kilpailijakseen ja siksi ainoaksi, joka uskaltaa noudattaa muuta kuin hänen tahtoansa. Mutta ollen liian viisas näyttämään kellekään, miten suureksi haitaksi poika on hänelle, oli hän toimittanut niin, että Lennart lähetettiin vanhemman veljensä luokse Viaporiin oppimaan sotapalvelusta, ja se oli majurin ja muidenkin mielestä luonnollisin asia maailmassa. Lennart oli kuin olikin poissa ja hänen täytyi pysyä poissa, niin oli säädetty rajattoman valtiattaren salaneuvostossa. Kaikkivoipa hallitsijatar sai vapaasti käännellä talon mullin mallin, eikä nyt enää ollut edes korpraali Turkinkaan leveä selkä ottamassa vastaan kaikkia majurin äkäisen luonteen hyväilyjä, jotka sentähden yksinomaan tulivat emännöitsijän, renkien, hevosten ja talon koiran, Mustin osaksi, joka viimeksi mainittu oli, jos sitä olla voi, vielä murisevampi olento kuin isäntä itse.
Asiain ollessa melkein tällä kannalla sattui eräs tapaus, joka samalla kevensi vanhan majurin sydäntä ja tuotti hänelle uuden surun hänen harmaata päätään ennestään painostavien monien huolten lisäksi.
Eräänä lämpimänä kesäaamuna seisoi majuri Croneld paitahihasillaan niityllä vähän matkan päässä kartanosta ja komenteli heinäväkipataljoonaansa täyteen toimeen. Kesätakkinsa hän oli ripustanut aidalle, kuluneen sahviaanikukkaron viereen, joka sisälsi päivän tarvemäärän omatekoista virginiläistupakkaa; omin käsin hän oli sitä istuttanut puutarhansa nurkkaukseen, omin käsin kastellut, koonnut, kuivannut ja leikannut, eikä hän sentähden koskaan unohtanutkaan tarjota vanhoille ystävilleen tuota mainiota tavaraa erinomaisena herkkuna. Näiden isännän kapineiden vieressä lojui Musti mukavasti pitkänään pehmeällä pientareella auringonpaisteessa ja uneksi varmaan voitokkaista kahakoista kylän koiria vastaan, sillä vähän väliä kuului se ärähtelevän omituisella tavalla, joka ei suinkaan ilmaissut sävyisää mielenlaatua.
Kulunut, alkujaan valkoinen lakkireuhka päässä, lyhyt piippunysä suussa ja hopeapäinen espanjanruokokeppi kädessä, käveli majuri niityllä, kaiveli heiniä tutkistellen, ovatko ne kuivia, ja vilkaisi silloin tällöin epäluuloisesti muutamiin harmaihin pikku pilviin, jotka kohosivat taivaan rannalle ikäänkuin armeijan etujoukot, ennustaen vihollisen olevan tulossa riistämään häneltä päivän työn hedelmät. Noitten tutkimusten tulokset panivat vihdoin sekä isännän että kepin sellaiseen liikkeeseen, että pelkäsi siitä tulevan tuntuvia seurauksia parille nuorelle lähellä olevalle rengille.
— Seisotko sinä siinä laiskana töllistelemässä, senkin pakkastiainen! ärjäisi majuri heristäen kepillään. — Ja sinä siellä, Luoman Simo, etkö saa käsivarsiasi liikkumaan, niittymato? Luuletko, että minä aion syöttää teitä kuin torpan vasikoita?… No sekin vielä! Nyt taittoi Maija ihan uuden haravan! Seiso nyt siinä ja päivittele! Luuletko sinä, sirisevä sirkka, haravoivasi kiviä äitisi saunan kiukaaseen?… P——le vieköön sellaiset nahjukset, nyt ne kuhnivat siellä koko aamun eivätkä saa latoa puolilleenkaan, ennenkuin pilvistä pirahtaa ja kastelee ne kelvottomat märiksi kuin uitetut kissat!… Laita luusi ladolle, Laukku-Matti, taikka syö sinut ryssä kuin keitetyn muikun, senkin vetelys!… Vai niin, aiotteko haravoida ummehtuneet heinät latoon mätänemään kuin nauriin naatit? Syökää itse ne suuhunne, mullikat, niin saatte tietää miltä ne maistuvat!