Majuri oli vaiti. Lihapallerot olivat hänen mieliruokaansa, mutta niitä ei hän ollut nähnyt moneen viikkoon.
— Mistä Kaisa saa tuoretta lihaa nyt mätäkuussa? kysyi hän koputellen piippuaan kiveen.
— Armollinen rouva käski eilisiltana teurastaa Kimmon, vastasi piika valmiina lähtemään käpälämäkeen, jos tarvis tulisi, sillä kaikki tiesivät, että Kimmo, muhkea, nuori, puolalaisrotuinen härkä, oli koko karjan kunnia ja majurin erikoinen lemmikki, jolle hän itse omin käsin syötti tavan takaa suolaisia muikkuja.
Mutta majuri ei vieläkään hiiskunut halaistua sanaa. Hän pyyhki vain hikeä otsaltaan ja koputti koputtamistaan pientä merenvahapiippuaan kiveä vasten, kunnes piippu halkesi.
— No tuhat tulimmaista, nyt ne särkivät piippunikin! ärjäisi hän joka sana myrskynpuuskana pauhaten. — Missä on isäntärenki? Enkö ole sanonut sinulle, sinä laiska kaakki, että kivet on korjattava pois niityltä? Aiotko iskeä tulta viikatteilla, sinä nelijalkainen joulupukki? Vai aiotko lannoituttaa niittyä kivenmukuloilla, hä? Mimmoista lemmon väkeä minulla on, tuhat p——lettä? Torakoita te olette, jotka syötte maat ja mannut, järjettömiä eläimiä, joita olisi syötettävä appeella kytkyessä! Viisasteletko, mies?
Rengin viisasteleminen oli siinä, että hän mielipahoissaan kynsi korvansa taustaa, mutta majuri tarvitsi aihetta jatkaakseen.
— Kyllä minä, p——le vieköön, opetan sinua viisastelemaan! lisäsi hän ja nosti keppiään sellaiseen asentoon, että siitä epäilemättä olisi jäänyt merkkejä viattoman palvelijan selkään, ellei pelastava haltija olisi tullut juuri oikeaan aikaan säästämään renkiä selkäsaunasta ja isäntää vääryydenteon häpeästä.
Pelastaja, pieni kersantti, joka tuli talosta päin ja veräjän kautta kiertämättä hyppäsi suorinta tietä aidan yli, ei ollut kukaan muu kuin Lennart Croneld. Tomuisena ja hikisenä hän lensi heti isänsä kaulaan.
Uhkaava keppi putosi majurin kädestä; ukkospilvi purkautui vihmasateeseen, joka alkoi pisaroida vanhan soturin tuuheista silmäripsistä.
— Ja sinä olet kersantti, poikaseni! olivat ensimmäiset sanat, mitkä majuri sai huuliltansa. — Jumala siunatkoon sinua, poika; sinähän olet kuin isäsi itse viisikymmentä vuotta sitten!