Vanhat ja sammaltuneet kannotkin versovat toisinaan päivän paisteessa ja kesän kasteessa vihreitä oksia. Kovan, ryhmyisen kallionkin halkeamassa saattaa olla vettä, joka kastelee kedon kukkasia. Vanhan, ankaran kurittajan, Rautasaaren isännänkin arpisessa rinnassa oli hellä kieli. Kun se väräjöi, putosi keppi hänen kädestään, valahti kyynel hänen silmästään, kanto viheriöi, lähde pulppusi kalliosta, ja äreä, itsepäinen yksinvaltias muuttui ihmiseksi, helläksi ja hiljaiseksi, kävi nuoreksi uudestaan nähdessään oman nuoruutensa heijastuksen.
Mutta ennen ensi tervehdyksen lausumista, ennen ensi syleilyn jäähtymistä ja ennenkuin isä vielä ehti päästä moniin kyselyihinsä, astui kersantti Lennart äkkiä pari askelta taaksepäin, ojentautui ja asettui sotilaan tapaan jäykkään rintamaan, käsi oikealla ohimolla, ja ilmoitti järkähtämättömän totisena seuraavan sanoman:
— Kuninkaallinen majesteetti on käskenyt tervehtiä majuri Croneldia. Majesteetti on suvainnut sanoa herra majuria kelpo mieheksi ja käskenyt herra majuria pitämään silmällä rajaa sodan aikana.
— Sanoiko hän todella niin? Sanoiko hän niin, meidän armollinen kuninkaamme? Jumala häntä siunatkoon, hän muistaa vielä minua, vanhaa, tyhjäksi ammuttua latingin kuorta, tällaista rähjää! Ja sinua myöskin, poika … sinua myöskin! Noin sitä tuleekin oikean soturin ilmoittaa kuninkaan käsky. Oletko puhunut hänen kanssaan … minä tarkoitan, oletko saanut armon osoittaa kunnioitustasi hänen korkealle majesteetillensa? Ja mitä hän sanoi sinulle, kerro minulle, poikaseni, mitä hän vielä sanoi?
— Hänen majesteettinsa — jatkoi kersantti muuttamatta kasvojen ilmettä tai asentoa — suvaitsi toisella kertaa sanoa minulle: isäsi on kunnon sotamies, ja minä olen varma, etteivät hänen poikansa ole huonompia.
— Voi sun vietävä, sanoiko hän niin? No niin, siinä ei hän niin väärässä olekaan. Olet siis kaksi kertaa saanut puhua itse kuninkaan kanssa?… Toisin sanoen, olet ollut hänen puheillaan? Mutta kerropas, kuinka sinä, tuommoinen poikanaskali, olet kahdesti saanut kunnian, joka ei minun osakseni, vaikka niskojani jo painaa seitsemänkymmentä vuotta, ole tullut muuta kuin kahdesti … ensimmäisen kerran silloin, kun sain armon pysäyttää kuningasvainajan hevoset Liperin mäissä, ja toisen kerran Haminassa, kun meidän nykyinen hallitsijamme suvaitsi sanoa minulle: kapteeni Croneld, teidän savolaiset raudikkonnehan ravaavat kuin puoliarabialaiset!… Mutta sen kerron sinulle toiste.
— Eläköön kuningas! Eläköön majuri Croneld! huusi pieni kersantti lakkiaan heiluttaen ja heittäytyi uudelleen isänsä syliin.
Majurin puoleksi kovettunut sydän suli kuin vaha. Hän oli imenyt tuon kuninkaan tervehdyksen niinkuin janoinen pelto mätäkuulla imee aamusateen — hän oli syleillyt rakkainta lastaan kuin vanha, pörröinen karhu puristelee kauan kadoksissa ollutta poikastaan — ja nyt hän kaipasi saada jakaa muille iloaan, niinkuin hänellä äsken oli ollut tarve jakaa heille kiukkuansa.
— Kuules Maija, senkin sylikoira! huusi hän. Juokse paikalla kotiin ja sano Kaisalle, että hän valmistaa väelle ylimääräisen kestityksen, kun heinät on korjattu. No tervehtikäähän toki kersantti Croneldia, te määkivät lampaat! Ettekö näe, että Lennart on tullut tervehtimään meitä? Oma mainio poikani, huomaatteko sen, te tolvanat! Lyön vetoa, ettei kukaan teistä tunne häntä kuninkaan uudessa takissa. Nähkääs, hän on Savon jääkärijoukon kersantti, tietäkää se; sepä on toista kuin loikoa täällä tyhmistymässä jauhopuurosta ja piimänherasta!
Palvelustyttö seisoi vielä pää kallellaan katsoa töllistellen äsken tullutta nuorta herraa.