— Nyt saatte totella emäntänne käskyjä, lausui Lennart ja alkoi tyyntyneenä astua takaisin taloon päin.
Rantatiellä tulivat häntä vastaan emännöitsijä ja palvelijatar, ruokakoria kantaen, sekä majurittaren venäläinen, punaiseen silkkiviittaan pukeutunut kamarineitsyt, jonka piti seurata emäntäänsä venematkalle.
— Kääntykää takaisin! sanoi Lennart. Vene on saanut vuodon eikä sillä siis voi mennä järvelle.
Emännöitsijän ystävällinen silmäys ja kamarineitsyen suuttunut, vihainen katse vakuuttivat hänelle kohta, että heikompi niistä puolueista, jotka taistelivat vallasta Rautasaaressa, piti häntä liittolaisena, voitolla oleva taas vastustajana. Eikä kumpikaan erehtynyt.
— Hänen armonsa tulee kohta perässä; me saatamme odottaa rannalla, sanoi kamarineitsyt uhitellen.
— Se on turhaa, vastasi Lennart. Korin saa kantaa takaisin.
— Saatammehan odottaa tässä, arveli emännöitsijä, katsoen parhaaksi kahden tulen välissä ollen valita keskikohdan.
Sen enempää huolehtimatta näistä etuvartijakahakoista meni Lennart suoraa päätä vihollisen päävoimaa vastaan, joka jo oli tulossa mäellä talosta päin. Hän tunsi aivan hyvin emintimänsä kaikkivaltaisuuden ja kieltämättä suuremman mahdin, mutta eipä hän nyt ensi kertaa vastustanut häntä, ja jotakin isän itsevaltiaan luonteen tapaista oli pojassakin, kun oli kysymyksessä asia, minkä hän tiesi oikeaksi. Hän oli päättänyt mennä vaaraa vastaan ja oli valmistunut taisteluun. Hänen sydämensä tykytti taas kiivaammin — hän oli liian nuori voidakseen pysyä kylmänä — ei kuitenkaan pelosta, vaan tottumattomuudesta toimimaan miehen tavoin ja siitä harmista, että hänen täytyi niin ilmeisesti uhmaten vastustaa läheistä sukulaista.
Henkilö, joka nyt lähestyi ja jota kartanon väki sanoi armolliseksi rouvaksi, mutta naapurit useimmiten kunnioittivat keisarinnan nimellä, oli kookasvartaloinen, komea nainen, noin kolmenkymmenen tai ehkä parinneljättä vuoden vanha, ruskeaverinen; hänen silmänsä olivat vilkkaat, tumman välkkyvät, hänen ryhtinsä käskevä ja koko ulkomuotonsa ylhäinen. Häntä olisi vielä voitu sanoa täydelliseksi kaunottareksi, jos hänellä olisi ollut hieman valkoisempi iho eikä niin jyrkät kasvojen juonteet, täyteläinen vartalo, kenties ei myöskään niin muhkea puku kuin nuo liehuvat, valkoiset sulat, nuo tulipunaiset nauharuusukkeet ja tuo heleänsininen kaapu, joka hänellä, lämpimästä huolimatta, oli ajan muodin mukaan sangen paljailla olkapäillään.
Lennartilta ei jäänyt huomaamatta, että vaikka majurittaren puku yleensä olikin aina hyvin huolellinen ja hyvin jyrkästi eroava hänen miehensä yksinkertaisista, maalaisista herrastavoista, se nyt olisi soveltunut paremmin keisarin hoviin kuin maaseudulla tehtävään venematkaan, ja hän vannoi itsekseen näyttävänsä ylpeälle rouvalle, että tämä sillä kertaa oli saanut nähdä turhaa vaivaa peilaillessaan. Raivoissaan siitä tarkoituksesta, jota varten hänen emintimänsä oli koristanut itseään, hän tunsi olevansa valmis riistämään sulat hänen hatustaan ja polkemaan ne jalkoihinsa.