— Odotas, lisäsi hän.
Ja sitten hän sanoi muutamia sanoja jollakin venäjän murteella, jota
Lennart ei ymmärtänyt. Kamarineitsyt meni.
— On välttämätöntä — jatkoi rouva Croneld — keksiä jokin tekosyy, minkä nojalla jään kotiin. Tuo väki tekee myös päätelmiään, enkä anna Paraskoven aavistaa oikeata syytä. Nyt voimme, jos haluat, jatkaa keskustelunaihettamme. Minun täytyy silloin selittää sinulle, ystäväiseni, että olet aivan kokonaan erehtynyt minun aikeistani, ja todisteeksi siitä tarvitsee minun ainoastaan mainita, että veljesi Detlof tietää kaikki minun työni ja puuhani ja että hän on asioista samaa mieltä kuin minäkin.
— Minä olen aavistanut sen, rouvaseni. Mutta se ei silti estä minua surkuttelemasta ja paheksumasta niitä. Isäni ja minä emme koskaan suostu hyväksymään armeijan kapinoimista emmekä keskustelemista vihollisten kanssa.
— Isäsi on vanha kunnian mies ja epäilemättä kelpo soturi, mutta hänellä ei ole mitään taipumusta valtiolliseen harkintaan. Sinä itse olet kokematon poika, päätät sokeasti tunteittesi mukaan ja olet valmis syöksymään tuleen kavalan kuninkaan käskystä…
— Rouvaseni… Kunnioitusta kuninkaalle!
— Kuule minua maltillisesti. Sinä olet yhtä uppiniskainen ja rohkea kuin kokematon ja sokeakin, mutta minun täytyy sanoa sinulle se kohteliaisuus, että sinulla on enemmän älyä ja sukkeluutta kuin sinun ikäiseltäsi saattaisi odottaakaan. Sinä olet siis ymmärtävä tarkoitukseni, ja olen aivan varma, että lopulta ajattelet samoin kuin minä ja veljesikin. Ei mitään närkästelyä, pyydän, mon petit faucon, pikku haukkaseni! … näethän, että arvosi on ylentynyt silmissäni. Tiedätkö ollenkaan, että tämä sota on laiton ja sentähden mahdoton? Kuningas on vastoin valtiomuotoa aloittanut hyökkäyssodan Venäjää vastaan, ja minkätähden? Sentähden, että hän on hävittänyt valtakunnan tuhlaavaisuudellaan ja herättänyt yleistä tyytymättömyyttä itsevaltaisilla teoillaan, sentähden täytyi hänen loukata Venäjää, sentähden täytyy Suomen joutua perikatoon, jotta hän muutamilla luulotelluilla voitoilla saisi myrskyn torjutuksi itsestään. Mutta siinä hän ei ole onnistuva. Aatelisto, joka aina on ollut valtakunnan ja lakien paras tuki ja turva, on tälläkin kertaa pelastava meidät häpeästä ja turmiollisesta sodasta, joka voi päättyä ainoastaan tappioon. Koko armeija, päälliköt ennen muita, kieltäytyvät taistelemasta…
— Ei sanaakaan enää, rouva! Te olette häväisseet kuningasta, nyt tahdotte vielä häväistä armeijaa. Jos olisitte mies, ette rankaisematta rohkenisi puhua minulle sellaisia hävyttömyyksiä.
— Paroni Sprengtporten…
— Petturi, jonka nimeä ei rehellisen ihmisen milloinkaan pitäisi lausua inhoa tuntematta!