7. ENSI RAKKAUS.
Vuoden 1743:n raja, joka kävi Rautasaaren länsipuolitse ja antoi majuri Croneldin kiistämättä nauttia ruotsalaista kansalaisoikeuttaan, ei ollut suonut Otavan omistajalle, kamarineuvos Sivertille, yhtä varmaa asemaa. Turussa piirustettu lyijykynäviiva meni niin suoraan hänen talonsa ja tilustensa halki, että kun talli ja navettarakennukset kartan mukaan kuuluivat Ruotsiin, näytti sama paperi vaunuvajan ja heinäladon olevan Venäjän puolella. Lehmät lypsettiin Ruotsin alueella, mutta kerma kuorittiin Venäjän puolella; toisella ojan reunalla kukki ruotsalaisia ketoneilikoita, toisella reunalla kukoisti venäläisiä ruiskaunokkeja. Kun metsästäjän pyssy pamahti Venäjän puolella, putosi pyy siipirikkona Ruotsin puolelle, ja kun seudun nuoret leikkivät nurmikolla, tapahtui, että venäläistä suuteloa seurasi oitis ruotsalainen korvapuusti.
Kamarineuvos Sivert oli ennen ollut venäläinen virkamies Viipurissa, mutta oli sitten mielistynyt tuohon "kiistanalaiseen alueeseen", ottanut Otavan velasta eräältä rappiolle joutuneelta maalaisherralta ja muuttanut sinne molempine tyttärineen. Vaikka häntä siitä syystä pidettiinkin Ruotsin alamaisena ja hän oli tehnyt valankin, oli hän kuitenkin niin viisas toimimies, että hän katsoi hyväksi aina asianhaarain mukaan lukeutua milloin toiseen milloin toiseen kansakuntaan. Kaikki tiesivät, miten julkeata viinan, tupakan ja siirtomaatavaroiden salakauppaa käytiin rajaseuduilla; mutta tavallisesti sattui niin kummallisesti, että kun ruotsalainen rajaviskaali tapasi epäilyttäviä kuormia Otavan tienoilla, huomattiin tavarain olevan venäläisiä ja muutaman kyynärän päässä rajasta, samoin kuin ne yhtä kieltämättä olivat ruotsalaisia ja Ruotsin alueella, jos tullimies oli venäläinen. Rajaseuduilla täytyy vielä usein vaihtaa rahaakin toisen maan rahaan, ja Otavassa oli aina sitä lajia, mitä haluttiin, vain se oli vikana, että Ruotsin vaihtoarvo oli aina kovin huono, kun ruplia tarvittiin ja ruplain arvo taas ihmeellisesti alentunut, kun oli riksien tarve.
Kun lisäksi vielä Otavan varakas ja avulias herra toimitti yhtä mielellään runsaita muonavaroja venäläiselle linnaväelle kuin ruotsalaiselle rajan lähistöllä olevalle sotajoukollekin, tuli hänestä hyvin pian upporikas pohatta, joka saattoi nauraa itse panettelullekin ja saavutti vuosi vuodelta yhä enemmän sekä omaisuutta että arvoa seudullansa. Niin älykkään keinottelijaneron hedelmät eivät voineet olla kypsymättä. Ei aikaakaan niin olivat useimmat tuon köyhän seudun maatiloista ja monista perintötiloista joutuneet Otavan kamarineuvokselle kiinnityksinä velasta, tapahtuipa se sitten ehdoin tahdoin tai liikeasioiden tähden. Ja koska hän yleensä oli myöntyväinen ja taipuisa herra, hätyytti hän harvoin velallisiaan kohtuuttoman ankarasti; mitä lempeimmin ja ystävällisimmin hän pyysi, että he tulisivat keskustelemaan hänen kanssaan heidän yhteisistä asioistaan ja kuulemaan hänen ajatustaan maan yleistä hyvää tarkoittavista kysymyksistä.
Kun siis sota alkoi, oli kamarineuvos Sivert varma siitä, että useimmat seudun asukkaat noudattaisivat hänen viisaita neuvojaan, eikä kukaan ihmetellyt, että niin rauhaa rakastava mies kehoitti savolaisia olemaan kokonaan ottamatta osaa sotaan ja etenkin kaikkeen sellaiseen, mistä voisi koitua paikkakunnalle ikävyyksiä venäläisten viranomaisten puolelta. Hän selitti heille, miten jumalatonta olisi ruveta vihollisuuksiin paraita ystäviään ja naapureitaan vastaan, kun taas sovussa elämisestä on mitä suurin hyöty; hän selitteli, miten heidän hevosensa vaivaantuisivat ruotsalaisten kuormain kuljetuksesta, miten heidän nuoret miehensä voisivat saada luodin otsaansa, jos he menisivät sotaan, ja miten kaikille lopultakin olisi parasta, että koko maa olisi voimakkaamman vallassa. Ja kun noista puheista tuli jotakin ruotsalaisen päällikkökunnan korviin, osasi kamarineuvos niin taitavasti kuvailla, mitä kaikkea hän oli saanut kärsiä sodasta, ja oivallisilla aamiaisillansa hän jutteli paroni Hastfehrin upseereille niin liikuttavan innokkaasti isänmaan menestyksestä, että vieraat aivan unohtivat kysyä, mitä Otavan puolta hän oikeastaan tarkoitti noilla isänmaallisilla toivotuksillaan.
Olipa kuitenkin eräs velallinen, jota ei haluttanut hakea neuvoa Otavasta, nimittäin vanha, itsepäinen Rautasaaren herra. Häntä eivät kamarineuvoksen kaunopuheisuus eikä valtioviisas taito saaneet uskomaan kahden isänmaan palvelemista mahdolliseksi. Ja kun epäonnistuneen ruukin rakennuskustannukset suurimmaksi osaksi olivat lähteneet kamarineuvoksen laatikosta, mutta eivät vielä olleet ottaneet palatakseen sinne takaisin, oli saarnamies mitä kohteliaimmalla tavalla ilmoittanut muutamien velkakirjojen joutuvan elokuussa lunastettaviksi ja hänen suurien, sodan tuottamain vahinkojensa valitettavasti pakottavan häntä perimään saatavansa.
Mielessä nuo asiat sekä epäselvä aavistus siitä, että isän ja kenties hänenkin kohtalonsa riippuvat hänen neuvokkuudestaan, lähestyi Lennart Croneld Otavan veräjää, kun hän huomasi nuoren tytön, valkea kesähilkka päässä, tulevan läheiseltä niityltä. Impi oli kamarineuvoksen nuorempi tytär, sievä, sinisilmä Betta Sivert.
Hän ei näyttänyt tuntevan nuorta ratsastajaa ja kiiruhti astuntaansa.
— No, pysähdyhän toki, Betta! huusi hän. Etkö enää tunne minua?
Tyttö seisahtui, varjosti kädellä silmiään, koska aurinko kimalteli puiden välitse, tuli sitten muutamilla keveillä hyppäyksillä ratsastajan viereen ja ojensi hänelle luottavasti pienen kätösensä ruskeine, silkkisine puolisormikkaineen.