Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla
Kuninkaan kultaisen kartanon puolla,
Voi minun lintuni, voi minun kultani.
Kun et tule jo!
Linnut ne laulavat sorealla suulla,
Soreampi kultani ääni on kuulla.
Voi minun lintuni, voi minun kultani,
Kun et tule jo!
Laulu kaikui kirkkaasti viileänä kesäiltana; ja vihreä, auringon valaisema kunnas heijasti leikitsevin kaiuin takaisin sanat ja säveleet kuin kalliosta kimmahtavat höyhenpallot, ja ne satoivat kuin kukkaset nuorukaisen sydämeen. Vihamielisten intohimojen, vihan ja kavaluuden keskellä kaikui siinä hänen korviinsa rauhanrukous luonnon omasta, vilpittömästä, rakastavasta rinnasta, ja silloin hän käsitti sen tarkoituksen. Silloin vasta selvisi hänelle täydelleen, miksi hän tahtoo elää ja taistella ja miksi hän saattaa, jos kohtalo niin määrää, ilomielin kuolla. Täällä, tässä ihanassa maassa, välkkyvän järven rannalla, täällä vihreiden koivujen varjossa ja vaipuvan auringon iltaloisteessa sykki hänelle nuori sydän, joka lähetti hänelle tervehdyksensä paimentytön laulussa. Isänmaa oli nyt saanut sielun, se oli saanut elävän muodon, se katsoi häneen tytön silmistä, ja hän tunsi sen piirteet Betta Sivertin valkoisen päähineen alta. Nuo kuvat, ylevä ihanne ja lämmin, kukoistava todellisuus sulivat yhdeksi, ja silloin oli kaikki niinkuin pitikin olla. Taistella, taistella aina kuoloon saakka rakastetun maan ja jalosydämisen tytön puolesta, sen lupauksen teki Lennart Croneld ensi nuoruuden puhtaassa ihastuksessa, ja se lupaus teki hänet onnelliseksi ja uljaaksi.
Seuraavana silmänräpäyksenä hänen käytännöllinen luonteensa sai taas voiton haaveksivista ajatuksista, ja hän astui muutaman askeleen paimentyttöä kohden, joka hänet nähtyään lakkasi laulamasta. Kun tyttö oli tarkoin katsonut, ettei kukaan näe heitä, antoi hän hänelle pienen, kokoonkäännetyn paperin ja meni sitten äänetönnä menojaan edelleen, salaa kuitenkin katsahtaen taaksensa kauniiseen, jääkäripukuiseen nuorukaiseen.
Paperissa oli vain sanat:
"V:ät lähtivät juuri veneillänsä rannasta. Saatat tulla, mutta ole varovainen, älä ilmaise itseäsi äläkä minua. Minua pidetään silmällä, mutta olen aina sinun B:si."
8. KAMARINEUVOS SIVERT.
Lennart suuteli kirjettä, ensimmäistä, minkä kukaan tyttö oli lähettänyt hänelle, sitten hän repi paperin pieniksi palasiksi ja vieritti ison kiven niiden peitteeksi. Kaksi minuuttia sen jälkeen ajaa karauttivat nuo kolme ratsastajaa Otavan raitakujaan ja sitoivat hevosensa taloa lähinnä olevan, valkoiseksi maalatun veräjän pieleen. Rakuunat saivat käskyn pysyä toistaiseksi paljastetuin sapelein veräjän luona, jossa heitä salin ikkunoista katseltaessa voitiin pitää suuremman, puiden takana olevan sotavoiman etujoukkona.
Salissa oli Lennartia vastassa kamarineuvos Sivert, joka oli äsken palannut venelaiturilta, varmana siitä, että hänen vaaralliset ystävänsä olivat poissa näkyvistä lähimmän niemen takana. Hän oli hieno ja siisti, tuskin viidenkymmenen vuoden vanha herra, tekotukka oli tavattoman sileäksi suorittu ja hyvin puuteroitu, palmikko niskassa moitteeton, posket olivat maidonvalkeat, niin että ne olisivat sopineet nuorukaisellekin, huulilla väreili alinomainen hymy, selkä oli notkea kuin olisi se aina ollut ponnistimen varassa, ruskeassa takissa oli suuria ja kirkkaita hopeanappeja, silkkiliivit keltaiset, housut keltaiset, silkkisukat moitteettomat, pohkeet pyöreät, kengät soreat, venäläisestä kiiltonahasta, suurien hopeasolkien koristamat.
Tämä mahtava ja kuitenkin kohtelias herra katsahti vasten tahtoaan vielä kerran venelaituriin päin, kun hän tunsi jääkäripuvun, ja pyysi sitten uutta vierastaan astumaan työhuoneeseensa.