— Tahdon, mielelläni, mielelläni, Lennart! Miten hyvä sinä olet! Ja miten sinä näytät ylväältä noin puhuessasi!
— Ja sitten autat samalla minua kuninkaani ja maani palvelemisessa.
Tahdotko, sano?
— Sinun kuninkaasi, Lennart, on minunkin kuninkaani. Sinun maasi on minunkin maani.
Hänen sanoissaan oli jotakin, mikä pelästytti häntä. Vaikka hän olikin vielä vain lapsi, kuiskasi kuitenkin jokin ääni hänen povessaan, että hän siinä oli valinnut koko elämänsä suunnan. Hän vaikeni aivan kesken ja koetti hymyillä, mutta entisen raikkaan naurun asemasta tulivatkin kyyneleet hänen ihaniin sinisilmiinsä.
Ei ollut Lennart Croneldillakaan enää mitään vastaukseksi.
Monella eri tavalla voi kaksi nuorta sydäntä ymmärtää toisiaan, mutta ei ole suinkaan vähimmin liikuttava se kaino rakkaus, jonka ensimmäinen liekki syttyy lapsellisen kiintymyksen ja isänmaan pyhän alttarin ääressä.
— Hyvä Jumala, minä ihan unohdan, että meidän vihollisemme saattavat milloin hyvänsä keksiä sinut ja sinä voit joutua kostonhimoisen Ladovin käsiin! huudahti tyttö, muistaen äkkiä, missä asemassa he olivat, ja lausuen sanan meidän erikoisella äänenpainolla. — Minä rukoilen sinua, Lennart, ratsasta hetkiseksi tuonne riihen taakse, niin menen minä kotiin kuulemaan, kuinka kauan viheriät viipyvät täällä, ja sitten tuon tai lähetän sinulle vastauksen.
Neuvo oli hyvä ja Lennart noudatti sitä heti. Onneksi oli veräjän ja asuinhuoneiden välillä pitkä raitakuja, ja se esti muita huomaamasta ratsastajaa paitsi erästä renkiä, joka oli pantu vahdiksi, mutta joka ei ollut millänsäkään, kun näki talon nuoren neidin puhuvan vieraalle.
Lennart oli odottanut noin tunnin ajan riihen luona, kun hän näki kahden Aflechtin rakuunan, jotka oli luultavasti lähetetty tekemään tavallisia tilauksia sotaväen tarpeeksi, lähestyvän taloa. Rohkea tuuma johtui Lennartin kekseliääseen mieleen. Hän viittasi rakuunat luokseen, ja kaikki kolme ratsastajaa pysyttelivät hiljaa raitojen kätkössä.
Koivujen varjot pitenivät pitenemistään läheisellä mäellä. Paimentyttö, jolla oli pukuna lyhyt, juovikas villahame ja ruskea liivi ja käsivarret puoleksi paljaina, tuli laulellen pitkin polkua. Sanat ja sävel olivat samat kuin ne, jotka vasta paljon myöhemmin kirjoitettiin muistiin, kun paimentytön ruskeat hiukset olivat jo aikaa sitten iästä lumivalkoiset ja hänen raikas, soinnukas äänensä vapisi kuin syksyn tuuli kuihtuneissa lehdissä, mutta Savon saloilla syntynyt laulu yhä vielä oli yhtä kevätnuori ja yhtä surumielisen viehättävä: