— Ja miksi sanot tuota suurta sinistä tietä tuolla, missä vain lohet vartioivat ja hauet ovat vahteina? Vihreät tulivat tänne puolenpäivän jälkeen kahdella suurella veneellä Patasalosta. He olivat saaneet jonkin merkin ja olivat hyvin suuttuneita, en tiedä kehen, joka on ilmaissut jonkin salaisen tuuman. Kapteeni Ladov luuli täällä tapaavansa suomalaisia upseereita Savonlinnasta; minä kuulin hänen sanovan, että kaikki oli niin hyvin edeltäpäin mietitty ja että hän heitättäisi sen, joka on tehnyt tuuman tyhjäksi, käsistä ja jaloista sidottuna järveen, jos hän vain saisi hänet käsiinsä.
— Sano minulle, Betta, sinäkö eilisiltana ilmoitit rakuunoille nähneesi luutnantti Sharpin.
— Oletko siitä suutuksissasi minulle?
— En suinkaan, sinä olet tuottanut minulle sydänsurun, mutta tehnyt samalla myöskin suuren hyväntyön, josta en taida sinua kyllin kiittää. Sanopas, miksi ilmaisit luutnantin?
— Sentähden, että hän on ilkeä mies ja on usein ollut meillä, enkä minä voi sietää häntä. Minä pelkään hänen viimein viettelevän isäni johonkin pahaan, joka saattaa meidät turmioon.
— Tässä, missä nyt olemme, on hevoseni etujalat Ruotsin, takajalat Venäjän alueella. Sano, jos sinä nyt asetut tuolle keisarinnan maalle ja minä seison täällä kuninkaan maalla: tahdotko tulla tälle puolelle minun luokseni, vai vaaditko minua tulemaan sinne.
Tyttö punastui ja meni Lennartin puolelle. Vastaus oli selvä; se ei kaivannut sanoja.
— Kiitos, Betta, kiitos, sitä minä sinusta uskoinkin, sanoi nuorukainen, mieli lämpöisenä ja kevyenä. — Nyt saatan sanoa sinulle, että se, joka teki tänään Ladovin kokouksen tyhjäksi ja jonka hän tahtoisi upottaa järveen, olen minä.
— Sinä! Tiedätkö, melkein aavistinkin sen.
— Älä ole milläsikään, en minä vielä ole hänen käsissään, ja tuskinpa hän minua saaneekaan. Betta, lupaa minulle, että me molemmat olemme yhtä puolta. Isäsi on semmoisilla teillä, jotka voivat viedä hänet turmioon, ja minun isäni laita on jokseenkin yhtä huonosti. Tahdotko auttaa minua pelastamaan heidät molemmat, jos se on mahdollista?