— Juokse — sanoi hän itsekseen — juokse tiehesi, vanha konna, joka olet pettänyt koko maailmaa ja nyt joudut noin pahoin huonon omantuntosi pauloihin! Riennä kaikin mokomin, ettei väkeni saa kiinni sinua. Kunniani kautta, Lennart Croneld, sinä olet ansainnut saada jonakin päivänä kantaa sotamarskin sauvaa, sillä sinä komennat kaksimiehistä armeijaa ja ajat vihollisen pakoon pelkällä ruudilla… Mutta jo on aika ilmoittaa Betalle, miten asiat nyt ovat, ja sitten pujahtaa itse tiehensä, vaikkei ikkunasta.
Hän raotti varovasti lähintä ovea eikä pettynytkään. Nuori tyttö oli kuunnellut, mutta tajuamatta asian oikeaa laitaa, ja lensi nyt levottomana häntä vastaan.
— Ole huoletta, sanoi Lennart, isäsi palaa muutaman päivän kuluttua tai heti, kun hän saa tietää kaiken olleen vain pahaa ilveilyä.
Ja sitten hän kertoi lyhyesti sotajuonensa.
— Mutta ethän tahdo syöstä häntä ja meitä kaikkia onnettomuuteen? kuiskasi Betta rukoilevalla äänellä.
— Toivon voivani välttää sen, vastasi nuorukainen luottavasti. Tiedäthän muuten, että minunkin omaiseni ovat sekaantuneet näihin salaliittoihin. Mutta jos isänmaan pelastus riippuisi kaiken ilmaisemisesta, silloin, Betta… Oletko valmis antamaan alttiiksi kaikki, mitä sinulla on rakkainta maan päällä, kuten minä olen valmis uhraamaan onneni, elämäni … yksin sinutkin!
Nuori tyttö kietoi itkien kätensä hänen kaulaansa.
— Yksin sinutkin! kuiskasi hän.
— Rohkeutta, Betta, rohkeutta! Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Jumala ei vaadi meiltä liian suuria uhreja. Ja jos eroammekin, niin tapahtuu se vain joksikin ajaksi. Eikö niin, me näemme toisemme … jos minä pääsen hengissä ensimmäiseltä sotaretkeltäni.
— Sinun pitää elää, Lennart … minun tähteni. Ja jos kaadut, näemme me toisemme sittenkin… Hyvästi!