— Hyvästi!
9. SAVONLINNA.
Keskellä tärkeää Kyrössalmea, pohjoisten ja eteläisten Saimaan vesien yhdistäjää, kohosi jo vuodesta 1475 saakka pienoinen Olavinlinna, jota viime aikoina on nimitetty Uudeksi linnaksi ja kansan kielellä Savonlinnaksi. Perustamisestaan se saa kiittää urhoollista, mutta julmaa ritari Erik Akselinpoikaa, Totten kuuluisan suvun jäsentä, samaa, joka varusti Viipurin kaupungin muureilla. Hän ei ollut mikään ujo herra, tuo Erik Akselinpoika: hän oli mielestään yhtä hyvä kuin kuka muu tahansa ja julisti omalla uhallaan sodan Venäjän tsaaria vastaan. On huomattava, että tsaari, joka ei ollut huonompi mies kuin Venäjän vapauttaja, Ivan III Vasilinpoika, taisteli juuri silloin elämästä ja kuolemasta mongolien keltajoukkoa vastaan ja ehkä arveli, ettei ole suurta lukua, saako yhden hyttysen pureman lisäksi vai ei; mutta Erik Akselinpoika ajatteli toisin. Todistaakseen, että niin oli laita, hän lähti vuonna 1479 pieni, mutta hurja joukko mukanaan Olavinlinnasta Venäjän alueelle ja pureskeli niin tuntuvasti ympärilleen, että hävitti kahden-, kolmenkymmenen penikulman alalta koko maan autioksi, tuhosi ja tappoi, mitä tapasi, miehet, vaimot ja karjaa monin tuhansin.
Se vieraissakäynti oli, kuten helposti saattaa käsittää, molemmin puolin yhtäläisen kohteliaisuuden vuorottelua, ja sitä seurasi kohta Venäjän vastavierailu. Tuskin oli tsaari etelässä saanut aikaa hengähtää, ennenkuin hän jo päätti kokonaan musertaa hyttysenpesän pohjoisessa, ja sen hän teki vuorostaan niin perinpohjin, että puoli Suomea savusi tuhkana ja tuhka sammutettiin verivirtoihin. Tuossa kauheassa hävityksessä oli vuonna 1495 maan itäosassa vain kaksi linnaa uhkaavina ja voittamattomina kuin kotkan pesät lumimyrskyssä, nimittäin etelässä "pamauksesta" kuuluisa Viipuri ja pohjoisessa Olavinlinna, t.s. Savonlinna. Aina siitä asti oli Savonlinna itäisen naapurin silmätikkuna, mutta pysyi uljaana monissa tukalissa vaiheissa ja monen suomalaisen, ruotsalaisen ja tanskalaisen herran vallitessa, kunnes venäläiset valloittivat tuon pienen linnan juhannuspäivänä vuonna 1714. Rauhanteossa vuonna 1721 annettiin Savonlinna takaisin, mutta moskovalainen anasti sen taas 1742 ja rauhanteossa hän sai pitääkin sen mainittuine särmäkartionmuotoisine raja-alueineen. Kolmine pyöreine torneineen ja järkähtämättömine harmaakivimuureineen, joita läpikuultavan kirkkaat vedet joka puolelta kuvastavat, se on nykyjään sievä, entis-aikain sotataitoa esittäväksi näytteeksi soveltuva ja kaunein, paraiten säilynyt linna, mitä Suomessa on jäljellä sen veriseltä keskiajalta. Linnoitusarvostansa sen on kuitenkin vähitellen yhä enemmän täytynyt luopua, ja vuonna 1849 vapautettiin sen viimeinenkin vartioväki, parikymmentä miestä, vaivalloisesta puolustautumisesta rottia vastaan, jotka tahtoivat anastaa Erik Akselinpojan muinaisen taistelupesän.
Mutta koska Savonlinna oli syvien luonnollisten vallihautojen ympäröimä ja vartioi tärkeätä kulkuväylää, pidettiin sitä vielä 18:nnella vuosisadallakin Savon avaimena. Sen olisi tosin vihollinen salmen itäpuolella olevilta mäiltä voinut ampua maan tasalle kuin lumilinnan, jos se olisi ottanut äärettömällä vaivalla kuljettaakseen sinne järeitä tykkejä. Mutta koska sitä ei suinkaan tarvinnut pelätä katsoen siihen, miten vaillinaisin varustuksin Ruotsi aloitti 1788:n vuoden sodan, seurasi vähäinen venäläinen vartioväki, kaksi jääkärikomppaniaa, jokseenkin rauhallisesti onnistumatonta äkkihyökkäystä, jolla prikaatin päällikkö, paroni Hastfehr toivoi voivansa linnan anastaa sodan alussa.
Silloinen Savon prikaati, noin 1600 miestä, oli heinäkuun 2. päivänä osittain vesitse, osittain maitse tullut Puumalasta ja Rantasalmelta sekä ilman erikoista vaivaa vallannut mitättömän ja varustamattoman Savonlinnan kaupungin, joka sijaitsee Malmisaarella, länsipuolella linnaa, mistä sen erottaa kolmen sadan kyynärän levyinen salmi. Muutamilla pienillä kenttätykeillä, niitä oli kymmenkunta ja joukossa ainoastaan yksi 16-naulainen, kysyttiin selvällä ruotsin kielellä, tahtoiko linna antautua, mutta vastaus tuli hieman karkeammasti venäjäksi, ettei mieli tee.
Hastfehr päätti silloin kääntää täytymyksen ansiokseen ja saartaa vihollisen, jota hän ei voinut piirittää, jakoi joukkonsa ja lähti itse loitommaksi itään päin estääkseen avuksi tulemisen, samalla kuin eversti Stedingk ja Brunow jäivät vain noin kuuden- tai kahdeksansadan miehen kanssa Savonlinnan muurien lähistölle. Etuvartijoita itäisillä saarilla ja niemillä, pieniä pattereita siellä täällä vihollisen "hauskuttamiseksi", vartijoita veneissä sieppaamassa viholliselle tulevia ruokavaroja, yöt ja päivät ne tarkkaavaisina tahtoivat täyttää virkansa, mutta korttia lyömässä ja linnustamassa ne, jotka eivät pitäneet lukua velvollisuuksistaan — muuten kielimistä ja kulkupuheita pääarmeijasta, laivastosta ja vihollisesta, poliittista viisastelua, lopulta alakuloisuutta, epävakaisuutta, tyytymättömyyttä ja epäluuloa päälliköiden kesken — sellainen oli lyhyesti tila Savonlinnan ulkopuolella siinä osastossa, joka ensin oli aloittanut sodan ja jonka ripeän eteenpäin tunkeutumisen avulla kuningas toivoi sekä Savonlinnan että Lappeenrannan, vieläpä ehkä lujan Viipurinkin kukistuvan.
Lyhyt kesäyö oli peittänyt hämyverhoonsa sekä ystävän että vihollisen, kun kersantti Croneld, kätkettyään varovasti Otavasta saadut paperinsa kiven alle metsään, ilmoittautui virantoimitukseen Pääskylahden kylässä neljännespenikulman päässä linnasta. Siellä oli sata tai puolentoistasataa miestä everstiluutnantti paroni Otto Ramsayn johdolla hoitamassa vartiointia järvien rantamilla Haapaveden pohjoispuolella; mutta koska kuului tykkien pauketta ja Lennartin komppania oli lähempänä vihollista, ratsasti hän edelleen ja lähestyi pitkän, kivisen, linnan vastassa olevan niemen kärkeä.
Jotakinhan piti tehdä tuon yksitoikkoisen saartamisen ajalla, josta Stedingk kirjoitti kuninkaalle, että kreikkalaiset eivät suinkaan olisi viipyneet kymmentä vuotta Troijan muurien edustalla, jos heillä olisi ollut puoleksikaan niin ikävä kuin hänellä Savonlinnassa. Silloin tällöin keskusteltiin tykkien laukauksilla, silloin tällöin tehtiin vaihteen vuoksi retki vihollisen sivuvarustuksia vastaan; mutta linnan päällikkö — "vanha turkkilainen", joksi häntä sanottiin, koska hän lienee ollut syntyisin tatarilainen — ei juuri suvainnut yöleponsa häiritsemistä, ja sentähden oli jotenkin tavatonta tänä yönä kuulla tykkien niin vilkkaasti paukkuvan. Jotakin erinomaista mahtoi olla tekeillä. Lennart hehkui halusta ensi kerran elämässään koetella ammattiaan ja vaaran viehätysvoimaa.
Hän nousi mäelle ja katseli sykkivin sydämin näytelmää, joka hänestä oli aivan uutta ja hurmaavaa. Alempana levisi kolmelle taholle hiljaisia, tummia vesiä, hänen edessään oli tuo vanha linna, jonka kolme tornia näytti kohoavan ja katoavan pilviin; kauempana näkyi suomalaisten vartiotulia ja sieltä täältä jokin yksinäinen valo puolittain poroksi ammutusta kaupungista; vasemmalla puolen oli metsätöyry, jonne päin viholliset tähtäsivät tykkejänsä. Salama toisensa jälkeen leimahti linnan mustista muureista, valaisi öisen, pilvisen taivaan ja kuvastui salmeen, joten jokainen tulisäihke välähti kahtena. Keskellä laukausten pauketta, jonka kallioisten rantain kaiku toisteli satakertaisena, voi selvästi erottaa kuulain räjähtelyt vasten kiviä, joista ne voimattomina ponnahtelivat takaisin, ja puiden ryskeen, joita nuo öiset rautalinnut karsivat. Metsätöyryltä pamahti vain silloin tällöin jokin kivääri, joka laukaistiin enemmän kohteliaisuudesta kuin minkään tosi vaikutuksen vuoksi ja joka kuului tykkien jyrinässä suututetun lapsen voimattoman uhkauksen kaltaiselta.