Lennart luuli joskus myös erottavansa pimeästä haavoittuneen maamiehen hillittyä valitusta. Hän joudutti käyntiänsä, hyppi halkeamien ja kantojen yli ja näki viimein varjontapaisia haamuja, jotka kyyristyivät kivien taa.
— Wer da? Ken siellä? kuului äkkiä ääni hänen edestänsä ja kiväärin piippu ojennettiin tuskin neljän askeleen päässä hänen otsastaan.
— Hyvä ystävä, oli vastaus.
— Tunnussana?
— Savonlinna.
— Saat mennä!
Ne olivat Savon jääkäreitä, hänen omaa osastoaan, jolla siinä oli koko joukko yötyötä. He olivat saaneet käskyn käyttää pilvistä yötä hyväksensä ja rakentaa niin hiljaa kuin mahdollista patterin kahta kolminaulaistykkiä varten sille mäelle, joka oli tuskin puolenkolmattasataa kyynärää lähimmästä linnan osasta ja josta käsin siis toivottiin voitavan ampua muurin yli ja siten, ellei juuri musertaa, niin ainakin melkoisesti huolestuttaa vihollista. Yö ei kuitenkaan ollut tarpeeksi pimeä, ja kun venäläiset olivat olleet siksi varovaisia, että olivat raivanneet metsän pois läheltä rantaa, keksittiin rohkeat jääkärit, ennenkuin he olivat ehtineet rakentaa rintasuojusta kukkulalle. Linnassa pärrytettiin hätärumpua, "trevogaa", ja luotia alkoi rakeiden tavoin sinkoilla rannalle. Turhaan olivat jääkärit, joiden lisäksi oli tullut muutamia tykkimiehiä ja vallinluojia, koettaneet vierittää kiviä ja hiekkasäkkejä suojaksi itsellensä ja tykeillensä. Heidät ajettiin takaisin verissä päin ja he näkyivät vartoilevan käskyä peräytyä mäen suojassa odotteleviin veneisiin.
— Eikö ole yhtään lempoa, joka tuoda lennättäisi tänne muutamia hietapusseja? kiljui Otto von Fieandt, siihen aikaan vain tavallinen kapteeni, mutta yhtä vakaa ja juro, yhtä mielistynyt patukkaan, tupakkaan ja haukkumasanoihin kuin kaksikymmentä vuotta myöhemmin, jolloin Vänrikki Stool oppi hänet tuntemaan.
Kuusi miestä ryömi esiin, laahaten säkkejä perässään, ja he pääsivät ensi törmälle, johon Fieandt itse kuulasateesta huolimatta oli pysähtynyt. Mutta kun oli astuttava kallion kulmalle, joka oli aivan suojatta ja rantaan päin kalteva, joten nekin kuulat, jotka sattuivat alemma, ponnahtivat siitä ylitse, silloin epäilivät miehet. Se yritys oli jo ennen vienyt neljä miestä ja kuitenkin oli täytynyt luopua siitä.
— Eteenpäin pusseinenne, tai vie teidät perkele, karjaisi päällikkö sivaltaen erästä uppiniskaista miekan lappeella selkään ja astuen itse muutaman askeleen edellä, näyttääkseen heille tietä.