Lennart kertoi sitten selvästi ja varmasti, kuitenkaan mainitsematta Sivertin tai emintimänsä nimeä, Sprengtportenille osoitetusta kirjeestä, jonka hän oli saanut käsiinsä, aiotusta Patasalon kokouksesta, Tupakka-Matin julistuksista ja lopuksi, mikä oli tärkeintä, Otavassa tekemistään löydöistä ja kamarineuvoksen kirjeenvaihdosta, jonka sisällyksestä hän oli hätimiten ottanut selkoa. Stedingk hämmästyi.
Hän tiesi osittain Sprengtportenin tuumista; hän pelkäsi niitä olevan enemmänkin, eikä armeijan tyytymättömyyskään ollut hänelle tuntematon. Mutta niin pitkälle mietittyä, niin kauan edeltäkäsin valmistettua ja niin laajalle levinnyttä petoksen ja valtiollisten vehkeiden verkkoa hän ei ollut aavistanut. Nyt selvisi hänelle monta seikkaa, jotka siihen saakka olivat olleet käsittämättömiä, asiain tila selvisi hänelle nostaen näkyviin lukemattomia mitä uhkaavimpia vaaroja.
— Nuori mies — sanoi hän ja puristi lämpimästi kalpean nuorukaisen kättä — sinä olet oikeassa; nämä ilmoitukset ovat niin arvokkaita, että ne kannattaa ostaa sinun onnesi ja tulevaisuutesi hinnalla. Minä kiitän sinua; se olkoon velvollisuuden täyttämisen ohella ainoa palkintosi. Mene heti noutamaan paperit ja tee arestissa ollessasi niistä ne jäljennökset, joita pidät tarpeellisina. Minä menen kirjoittamaan kuninkaalle.
10. ENSIMMÄINEN RUUTISUONI RÄJÄHTÄMÄISILLÄÄN.
Urhoollisen ja uskollisen Stedingkin ryhtyessä niihin toimenpiteisiin, mitä hänen vallassaan oli petturien tuumain estämiseksi ja ennen kaikkia prikaatipäällikön paroni Hastfehrin varoittamiseksi, kulkivat tapaukset hänen ohitsensa kiireemmin kuin hän oli osannut edeltäkäsin laskea. Heinäkuussa vuonna 1788 vieri kuninkaan ja samalla Ruotsinkin valta Suomessa loivaa rinnettä alaspäin yhä nopeammin ja vastustamattomammin omasta painostaan. Elokuussa Kustaa III:n vaipuva kruunu oli jo ehtinyt syvän kuilun partaalle, kuilun, joka monesta näytti pohjattomalta; mutta sama syvyys, joka uhkasi niellä valtakunnan kruunuinensa, herätti taas tuon tuhatvuotisiin tapoihin juurtuneen tunteen, jonka Geijer oli sanonut lausuessaan: "Ruotsin kansan historia on sen kuningasten historia". Ja siitä hetkestä alkain, jolloin kuninkaan ja kansan asia muuttui samaksi, oli Kustaa III pelastettu.
Niinä kolmena päivänä, joina kersantti Croneld oli arestissa Savonlinnan päävahdissa ja kirjoitti otteita Otavasta saaduista papereista, oli tapahtunut tärkeätä. Nuo muutamat tunnit olivat riittäneet saattamaan Savonlinnassakin kaiken vaaraan, tahraamaan tähän asti urhoollisen armeijan kunniaa ja synkentämään tummilla varjoilla kansaa, jonka uskollisuutta kuningasta ja isänmaata kohtaan siihen asti syystä kyllä oli kiitetty. Vielä 4:ntenä päivänä elokuuta Stedingk kirjoitti kuninkaalle: "Olen nähnyt sotamiesten kuolevan sankarien tavoin; antakaa heidän leskillensä tynnyri jyviä, ja teidän majesteettinne nimeä siunataan." Elokuun 5:ntenä päivänä hän kirjoitti: "Teidän majesteettinne on halpamaisesti petetty — pettäjiä ovat omat neuvonantajanne ja Suomen armeijanne!"
Mistä johtui tuo niin pikainen ajatustavan muutos, jota ei ennen ollut kuultu suomalaisten kesken, savolaisten kesken, kansan kesken, jonka luonne näyttää olevan keitetty tervasta; niin sitkeästi se pysyy vanhoissa tavoissaan, niin hitaasti se mukautuu uusiin oloihin?
Syvimmällä kyti tietysti mielten pohjalla muisto vuosista 1713 ja 1742. Kummallakin kerralla johti ruotsalainen päällikkö — toisella Lybecker, toisella Lewenhaupt — suomalaisen sotamiehen peräytymisestä peräytymiseen, häpeästä toiseen, ja seurauksena oli, että suomalainen joka kerran menetti osan maataan, vaikkei hän itse toivonut mitään hartaammin kuin saada pysähtyä ja tapella. Pommerin sodassa ei sotamies myöskään saanut mitään hyvää käsitystä ruotsalaisista päälliköistään. Kahdeksankymmenen vuoden kuluessa hän oli käynyt tottumattomaksi voittamaan ja tottunut saamaan selkäänsä. Ja nyt johtivat häntä heikot, horjuvat päälliköt — Hastfehr, Kaarle Kustaa Armfelt — samaa valtaa vastaan, joka oli hänen silmissään kasvanut voittamattomuudeksi. Tosin johdettiin häntä hyökkäykseen, mutta yksin sekin urotyö oli epäilyksen turmelema. Ja miten häntä johdettiin? Ryysyinen ja nälkäinen hän oli, se ei suuria merkinnyt, siihen hän oli tottunut. Mutta kun tuskin oli päästy vihollisen alueelle, käskettiin hänen pysähtyä ja hän jäi voimattomana kuukausiksi mitättömän linnan edustalle, jota hän ei edes saanut koettaa valloittaa väkirynnäköllä, vaan ainoastaan saartaa vähäisin menestyksen toivein. Se masensi hänen rohkeutensa. Koko suomalainen luonne on pohjaltaan puolustava hyökkäävän ja ryntäävän ruotsalaisen luonteen vastakohta. Pane suomalainen sotamies puolustamaan pirttiään, kotiliettään, ja hän on seisova paikallaan kuin maahan kasvaneena. Mutta hyökkäyssodassa hän tarvitsee rohkeita johtajia, suuria vaaroja ja voimakkaita, äkillisiä kiihoittimia — "räjähdyskuulan selkänsä taa" — rynnätäkseen ravakasti eteenpäin. Vain Kustaa II Adolf voi saada hänet hyökkäämään Alte Westeen Nürnbergin luona, mutta jo Kustaa IV Adolfkin riitti antamaan hänelle voiton Virran sillalla. Kustaa III oli liian vähäinen sotapäälliköksi, jotta sotamies olisi häntä ymmärtänyt, liian suuri valtiomies, jotta päällikkökunta olisi häntä käsittänyt. Kun hänen näytelmässään "1788" näyttelijät, kuunnellen huonoa kuiskaajaa, alkoivat pilata näytelmää ja huutaa: alas esirippu! — ken ihmettelee, että äänettömät apunäyttelijät ensi alussa seisoivat ällistyneinä kulissien välissä?
Se, mikä yhden vuorokauden kuluessa sai ensimmäisen ruutisuonen räjähtämään Hastfehrin joukossa Savonlinnan edustalla, oli samaan aikaan saapunut kaksinkertainen ja peloittava tieto peräytymisestä Haminan luota ja pääarmeijan kapinasta. Tapaukset ovat tunnettuja, mutta on hupaista kuulla niiden kaikuja kaukana Savon järvien rannoilla.
Kun Lennart Croneld tuli päävartiosta taas ilmoittautuakseen viranhoitoon, vastattiin hänelle, että komppanian päälliköt sekä kaikki muut, joita ei tarvittu tehtävissään, olivat koossa eversti Stedingkin luona. Oli aamupäivä. Metsämailta äsken tulleita nahkapoikia — joita Stedingk kirjeessään elokuun 5:ntenä päivänä sanoo "alastomaksi ihmissuvun heittiöjoukoksi" — harjoitettiin kaupungin torilla. Joukko sotamiehiä oli kokoontunut pajan ympärille, missä raudoitettiin uusia tykkiteloja ja paranneltiin hätävaraksi muutamien kelpaamattomien kiväärien lukkoja. Tuon jokapäiväisen toiminnan ohella oli tavaton liike päämajan ympärillä. Käskyläisiä tuli ja meni, aliupseerit supattivat sotamiesten parissa, väliin annettiin selkään, väliin taas tupakkaa. Sotamiehet itse näyttivät epäröiviltä; käsi näkyi vanhaan kansalliseen tapaan tiheään nousevan korvan taa: selvä merkki siitä, että pulmallisia kysymyksiä oli harkittavana.