Lennart lähestyi erästä sellaista joukkoa. Siinä oli kymmenkunta hänen oman komppaniansa jääkäriä, ja he odottelivat pajan luona kivääreineen, joissa jotakin oli joutunut epäkuntoon. Heidän pukunsa ei ollut paremmassa kunnossa kuin heidän kiväärinsäkään. Harvalla oli sotilaspuvustaan muuta jäljellä kuin housut, joita he johonkin määrin olivat paikkailleet liiviensä pyhillä jäännöksillä. Muutamat olivat paitahihasillaan — ne vasta olivat paitoja! — toiset virsuissa, parilla oli yllään talonpoikaistakit, joilla oli se tavaton etu, että ne olivat ehjiä. Murkina oli heillä mukanaan, eikä se suinkaan ollut monipuolinen: leipää, jota he itse olivat leiponeet venäläisiltä ryöstämistään jauhoista, ja siihen lisäksi venäläiseen tapaan rahtunen suolaa. Eräs oli venäläisiltä vangeilta oppinut kokoamaan ja paistamaan sieniä. Toinen, aika kauppanero, oli saanut muutamia suolaisia muikkuja tuohiseensa ja myi niitä velaksi äyristä kappaleen. Kolmas, vielä onnellisempi, oli onkinut särjen. Liha ja maito oli harvinaista päälliköidenkin pöydällä.
Kurja puku ja kehno ateria eivät kuitenkaan olleet syynä tuohon suureen pulaan, ei, vaan viimeiset, aivan uusimmat sanomat, jotka olivat tiellä kasvaneet tavattoman suuriksi.
— Onko totta — kysyi joku — että koko päällikkökunta on Husulassa ottanut eronsa?
— Ja että koko armeija on luopunut aseista? lisäsi toinen.
— Varmaa se on — vastasi kolmas — minä kuulin itse sen eräältä, joka oli kuullut sen pikaviestin tuojan omasta suusta. Kuningas on tahtonut panna koko armeijan arestiin.
— Ja silloin ovat upseerit ottaneet hänet vangiksi…
— Ja panneet hänet viralta.
— Mutta sehän on kurjaa peliä. Olisi tullut meidän luoksemme; me olisimme suojelleet häntä.
— Hän kuuluu tahtovan myydä maan ryssille ja sitten paeta valtakunnasta.
— Hän aikoo hävittää kaikki viinapannut…